Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich, sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan, ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty! — ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput. Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla, kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut. Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla omallatunnolla.
Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä, riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa. "Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle — ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut, kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille… Kuitenkin sattui niin tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja. Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow, punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia! Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?" tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" — "Suvaitkaa olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta, sille ei mahda mitään!" — "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!" suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti, sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!" — "Tuo keltainen!" — "Omassa persoonassaan täällä!"
Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat, nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!" Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä", sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä: joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä, joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti! Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.
Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti: Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas paikka koristi — sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse, astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo — lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan, niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan, minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.
Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta. Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa ja voimansa; hän alotti:
"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!
"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan — ja se tekee tämän hetken vielä merkityksellisemmäksi — on kulunut melkein vuosikymmen siitä, kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."
Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä. "Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen, nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich. "Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" — jolloin Diederich löi rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle sotilasketjun takaa.
"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua, germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"
Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan, Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta, Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.