Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn — hänen tuolinsa lensi seinää vastaan — ja rientänyt vankoin askelin ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin, että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani, jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"
Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa, hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet hoteisiinsa.
"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.
"Kemiaa."
"Ah niin, fysiikkaa?"
"Ei, vaan kemiaa."
"Ah niin."
Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta, että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne", sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman: "Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"
Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut. Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen. Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta. Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.
Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta, ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."