— Ja Magda purskahti ivanauruun. Kun Diederich astui sisään, niin hän taukosi heti. Diederich pyöritteli tyytymättömänä silmiään, mutta rouva Hesslingin ei olisi tarvinnut tytärtensä takana väännellä käsiään: Diederichin arvonmukaista ei ollut sekaantua akkain riitoihin.
Päivällisillä puhuttiin tuosta vieraasta. Rouva Hessling ylisti sitä vankkaa vaikutusta, jonka hän teki. Emmi selitti, että sellainen kauppa-apulainen ei nyt kerta kaikkiaan ollut mitään, ei osannut edes puhella naisen kanssa. Magda väitti kokonaan päinvastaista. Ja kun kaikki odottivat Diederichin ratkaisua, niin hän teki päätöksensä. Hänen mielestään tuolla herralla ei näyttänyt tosin olevan liiaksi käyttäytymistapoja. Akadeemista sivistystä ei voitu noin vain korvata. "Mutta vankaksi liikemieheksi minä hänet huomasin." Emmi ei voinut enää pidättää itseään.
"Jos Magda aikoo naida tuon miehen, niin minä selitän, etten tule seurustelemaan kanssanne. Hän söi marjahillon veitsen kanssa!"
"Sinä valehtelet!" Magda alkoi nyyhkyttää. Diederichin kävi sääliksi; hän tiuskasi Emmille:
"Nai sinä sitten joku hallitseva herttua ja jätä sitten meidät rauhaan."
Silloin Emmi laski veitsen ja haarukan käsistään ja poistui. Illalla ennen liikkeen sulkemista Kienast ilmestyi konttoriin. Hän oli käyntipuvussa, ja hänen olentonsa muistutti enemmän seura- kuin liikemiestä. Molemmat pidättäytyivät, hiljaisen yhteisymmärryksensä mukaisesti, keskustelusta siihen asti, kun vanha Sötbier pani kamppeensa kasaan. Kun hän oli poistunut epäilevin katsein, niin Diederich sanoi:
"Tuon vanhuksen minä olen asettanut riutumistilaan. Tärkeämmät asiat minä päätän yksinäni."
"Niin, ja oletteko sitten tuuminut meidän asiaamme?" kysyi Kienast.
"Entäs Te?" vastasi Diederich. Kienast räpytti silmiään tutunomaisesti.
"Minun valtuuteni eivät ulotu oikeastaan niin pitkälle, mutta minä otan sen omalle vastuulleni. Antakaa herrannimessä tuo holländer takaisin. Ainahan siinä nyt vian keksii."