Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä hovissa; — kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle. Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.
XII.
Kaikkialle.
Ruhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä nimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli noutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian, Luchsensteiniin.
Muut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja senvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen. Pelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään kovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen, niinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti oli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama oikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä kovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli kovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi rakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä eritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja armaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli hoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.
Koska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa kissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun sananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei tekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia auringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten johdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita, maalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja kaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja sulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin tehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.
Mäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu Hallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi sanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen valettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat imaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat muillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella kun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli se lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä mielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan tulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän rakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten suosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa pääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan kauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen tahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain maailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja harmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten näet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja tilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti kaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.
XIII.
Hannu Halle.
Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita. Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja, jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, — tietysti turhaa pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat, jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille seuraksi ja kannatukseksi.