Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli onnellisesti nähnyt päivänvalon.

Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan. Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa. Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen, jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että sitä tuskin kuulisi.

Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet, joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin. Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen jouhisoittimien käyrät.

Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen herahtaa esille.

Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen, oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois salista.

Kauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante oli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko jutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut hyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu Halle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja yleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita ruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.

Näin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran, ärtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään hovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle paran ihan maasta pois.

Jobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi korvallistaan ja huokasi: "O, maailman kiittämättömyyttä!" pani matkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa levätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.

XIV.

Kaikkialle.