Sanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja juhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien paljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan kihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva koko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja sitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa! Valtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja sanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää olla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita suosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan tepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.
Saadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.
IV.
Kaikkialle.
Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se kaunotar, joka istui lähinnä häntä.
Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia. Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, — sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä. Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota. Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui, mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.
Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle oman osan.
Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.
Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.
Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän — tulta, ei maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista silmistä.