Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa. Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen, mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään, niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen ratkaista.
Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi, ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.
Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan.
Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin, ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka, niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita. Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki, mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen pimeä.
Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.
Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.
Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta, oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli — elleihän juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.
Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta — Hannu Halle osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin, suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista. Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!
Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!
Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen, ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla. Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa, ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.