"Niin," huudahti vanki, "vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta, joidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua perikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa ja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni kuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle armollinen — mitä sitten teen, en tiedä!"
"Ei niin rajuisesti;" varoitti pappi. "Kristityn ei tule milloinkaan olla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa että kuningas sinun armottaisi?"
"Ei!" vastasi Leonardo toivotonna. "Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu siitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä armo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja lapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut heidän!"
Pappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui viimein vangin eteen sanoen: "Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi tulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun kahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?"
"Heti paikalla, herra!" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen loiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas entinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän toivottomuuden äänellä lisäsi hän: "Minä houru, minä kurja ihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä ajatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta, pakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin vaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon kultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!"
Pappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt pois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä tähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden silmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka neljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen sanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä, siunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä kuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt häntä puhutellessa.
Mutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli kaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu hyvänluontoiseksi mieheksi.
"Hyvä herra," sanoi pappi hänelle, "ette minua tunne. Nimeni on Vincent, eli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula."
"Mitä!" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. "Te olette pappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri, tehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden syvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen omaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta jokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa kantoi orjan kahleet?"
"Minä se olen," vastasi Vincent, ja lisäsi: "ehkä en ensinkään ansaitse sitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin mieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän asiani hyvin tulevan toimeen."