Kyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen, vakainen mies itki kuin lapsi.
"Luota minuun," jatkoi pappi, "kentiesi on se kuitenkin mahdollista sinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja niin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole siihen huojennusta antanut."
"Oikein," huudahti vanki surumielisen ilolla, "nämät sanat vahvistavat puheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa; päivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein häpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa onnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja kirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä ihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme huojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet; herjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä saamat. Herra," jatkoi vanki hartaasti, "näihin neljään vuoteen olette ensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut sääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle semmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu, niinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon teitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta löytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta."
"En päästä sinua," sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. "Sinun täytyy olla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle kärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa."
"Olkoon niin!" vastasi vanki. "Tahdon tunnustaa syntini edessänne. Ainoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen, tuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan poika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni parempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää opetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen elämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien löyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan, työttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin kylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni leväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta, pahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä ajalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin, ennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä nuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä syntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen jalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä vaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni ja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. — Vältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa koston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin metsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen. Luulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta pääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi asian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua julistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen kalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun nöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista suurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa rasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta elämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani joutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen, tulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä häpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat lopettaneet hänen elon päivänsä."
Leonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon kalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.
Pappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan äänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän aikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi tämä taas puhua ja sanoi: "Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni kamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa ja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen saanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja kolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta puutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä kärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi, ett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain ansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan nojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen, syntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja koto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi ei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät nälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle? Ei, — ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan tuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään kuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta viimeisen lohdutukseni!"
"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!" lohdutti häntä pappi. "Jumalalla on armoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt suuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei ole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua synnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi."
"Ah," sanoi Leonardo, "kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin rangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä kuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni ja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!"
"Ei kuolla!" vastasi pappi. "Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää elon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä olet tehnyt. — Etkö sanonut Leonardo," jatkoi pappi, "sinulla vielä olevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?"