Ennen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella vakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän päättää, miten tekisi.
Leonardo alkoi näin: "jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että molemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne tottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei olevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin alaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit yksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin toivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja vimmaa, vieläpä lisäksi — en tuota salaa — teille molemmille kostoakin pyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli selkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui pahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille, niin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se janoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni hyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä yksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen kysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului käyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla äänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä tekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä kuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin metsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan — näin verensä juoksevan, ja nyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä valloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki otsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata — mutta en voinut mieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. — Ah! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia. Niin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on vallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää kanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni tässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu."
"Ei koskaan!" huusi Sabina itkein. "Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo! Rangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä pelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja."
"Sabina," sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, "pidätkö Jumalan pyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet valmis niiden menettämiseen."
"Miten aivotte tehdä, appi?" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.
"Antaa totuudelle kunniansa!" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti, mutta vesissä silmin. "Poikani," jatkoi hän kääntyen Leonardoon, "en aivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja, niin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri; kaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten sydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa, mutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin hyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen ukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii kuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo, voin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi väärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa valheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit — ryöväri ristinpuussa sai armoa Jumalan edessä — niin saatamme kuitenkin ijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta todistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut."
Leonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. "Tiesin," virkkoi hän, "ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä minun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni kalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla — sillä kuolema tuo minulle levon. Jumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!"
Sabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain juureen ja sanoi: "isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja lapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille syntimme anteeksi!"
"Sabina," vastasi ukko totisesti, "et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei Jumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle mennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se tie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan."
Nyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen neljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa. Sabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen myötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja lausui; "en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni tuottanut, toteen!"