Nyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui levollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi isäänsä nähdä.
Sabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "Nyt olen valmis! Isä" kääntyen häneen — "älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun! Onnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki kyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen lähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi, ja toivo minun kanssani Jumalaan!" Sitten irroitti hän itsensä pois vaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä hänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat: "Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!"
Ja nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta vankihuoneen pimeyteen.
III.
Sotamiehen lause: "kuollut on puhunut!" olikin totta. Veressänsä makaava mies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta henkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli niin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki velvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin pudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä ihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen pelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen lääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen mukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.
Jumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja ylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä tapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän eloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin pelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon ja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.
Oikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava puolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden huojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki poloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut sitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei kukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa, hänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan. Mutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei tuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin uskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa. Kaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin kuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä yltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.
Vanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut autuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata palkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja hänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää — ei hän voinut löytää avainta lunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä näillä raamatun sanoilla: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet;" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt."
Jos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin voinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin ollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat ukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi valittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin sielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti Jumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa täytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti miniäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi takaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei hänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden, sillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen elämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.
Sabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset tuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan miehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja tyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin velvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän huolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin onnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa ruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa, jota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn kärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista; lapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi, mutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista varallisuuttansa.