Näin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa, vaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet kustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne monet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa naapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut seisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli hänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä rahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan. Ja kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se niitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä ollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen täytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.
Hänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt, menivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty krouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka hänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon panemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi Kestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi; sillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta herjenneet.
Muutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: »Tämä on paha aika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen aikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja salakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan. Kylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä pahoin.»
Mutta Toivonen puhui heille ja sanoi: »Ei suinkaan, Veikkoset! mutta nyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä olen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa olivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa ei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten, siellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät ilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi) raatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli karhun, eli haukan — netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät. Toiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että tahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta. Toiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka viettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen, köyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.»
»Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin; muta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin naapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se ostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein parissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona vaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa krouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty että on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin aamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.»
Näin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan sanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta, sentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin. Ja hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut. Mutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut milläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.
17.
UKON TULESTA PAPPILASSA JA UUDESTA PAPISTA
Siihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan laki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät ja akkunat tärisivät. — Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja irstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja katuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas elettiin niin kuin ennen.
Hirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä pappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään vahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja vanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän perästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: »Esivallan on syy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty, ukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut. Ennen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on kielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä onnettomuus tulee.» — Näin Kultalan miehet puhuivat.