Vihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä, vaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä Karhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa. Mutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät myllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät vaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän laitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille eduksi.
16.
KUINKA KROUVIT KYLÄSSÄ VÄHENEVÄT, JA MITÄ VANHAT TALONPOJAT SIIHEN SANOVAT
Mutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota ei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka eivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He yhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa. Mutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi koki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt muiden paremmin kuin hänenkään.
Mutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä hän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut vääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina aikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että heille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten kanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse ostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat möivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki raha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa tahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta, tuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja he sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he tarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat menevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää tarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja että heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet kukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan hintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota enemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli jollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: »Jos sulla on rahaa kyllä ostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni, niin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.»
Niin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs ja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä. Veljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli isän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt itsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa riideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja maantielle.
Ylipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten köyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää suuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli käräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi, sentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli. Päälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä ärsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja riidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini, että tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin vähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus. Kaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti pitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin, niin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa suuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa kadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta asianajajat pitivät paraan palaisen.
Toivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos häneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä suosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:
»Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa vastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli. Kolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli kumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja niin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat sillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen, katsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa käräjissä.»
»Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka rupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo voittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen molemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän väliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin hukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja vielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta, mielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.»