Kuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa koossa, ajatteli hän: »Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja ilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä ihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan vähennys.»
Niin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain ansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja puhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan säästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja lainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin, säästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja mielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja kuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos, niin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani kirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.
Se nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat terveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko sunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa, päätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön. Mutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät he monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja juoppoudesta.
Ja kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan, ja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi, antoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen näki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri korko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama perhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja moni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä Ruplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa etua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin: »Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta? Pane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli paljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin katoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan pois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun haltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.»
Niin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa mitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat niin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin rahaa kootaksensa.
Tätä Toivonen pahastui ja sanoi: »Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte; mutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös voimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka myöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa ansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä. Jos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa ruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä kuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä halkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli kaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin tavalla tämä pitäisi toimeen saataman.»
»Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi me silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin nyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? — Me saamme nyt potaatteja, jauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla rahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä säästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika säästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa. Kolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä kertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle kymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on voitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä kuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että myöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.»
Näin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei. Toivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän rupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat tätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa he kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista perhekuntaa.
Nyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa, antaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin emäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa. Jolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla eli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa joka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi ruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä hänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.
Näin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin ja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa kuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka päivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa lihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. — Toiset, nähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa, ja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat myöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan koko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että näin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että saatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.