Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei kuitenkaan kaikki.
18.
VIELÄ ENEMMIN UUDESTA PAPISTA
Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä, mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen; ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka eksyneitä saatti oikialle tielle.
Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.
Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan, omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta, sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja, jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.
Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta, hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen, ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata, siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»
Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset, rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!» — Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi, kyyneleet silmissä, taivasta kohden.
Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten, sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta, tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»
Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä, kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen kunnioitseminen.