Eipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli useimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli paras neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä virvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä. Mutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies olisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin kuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä perässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.
Ja hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin tiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli saapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi lääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin parantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta myös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja näin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja saarnasi Jumalan valtakuntaa.
Ja niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon lääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet taikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse, parannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja lääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti oli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin jonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle vastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen kuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin oikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen luokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat yhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi. Mutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että hän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän sen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan ja tottelemaan.
Muutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan. Hän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi miten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä elatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten pesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille perhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä itikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet paarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla niitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja että hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille, menestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli hunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat. Ja aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten kasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka nostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin kiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle eivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta jotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa toivat taloon omistajillensa.
Ja niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä parannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta tässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta lujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen huuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään järjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa perästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain särkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin tulivat sinimustaksi kasvoista.
Tätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta eivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet. Sentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja lapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin ihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat vaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan ei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.
Herra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä sunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on että julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän puhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein halleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika havaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla hartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra Kappalainen viimeksi: »Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun tyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme ja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin me veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta meidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.»
Näin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle oli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja sitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin kuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin ja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen lasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi. Mutta Kappalainen sanoi ensin: »Te miehet, rakkaat veljet, ja te kristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on kaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin hänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.» Näin hän puhui. Seurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten neliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana kuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi häntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko Jumalan palveluksen juhlallisuutta.
Näin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi toisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin hyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella äänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita kaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli heille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa hartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.
19.