Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No, ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»
Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin: »tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman; silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
3.
MITÄ TUO YMMÄRTÄVÄINEN MYLLÄRI SANOO
Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi. Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon säteistä.
Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut. Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat pidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan pohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa huoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!»