Ja he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei heidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty. Kukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin. Toivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan, kaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin olivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko hatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan katselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten, samat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri pani kynttilät seisomaan.
Toivonen sanoi nyt: »Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä olen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.»
Niin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli pahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen hän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: »Yhtä kaikki se on. Antakaat mitä tahdotte.» Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja, muutamat sedeleitä ja reverssejä.
Sitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: »Muistakaat se, koetuksen aika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle pöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa sitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet kokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan niitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin viisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa kuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja minä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte ymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin: itse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras elämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja teidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää lupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne sydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin käymään. — Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette rikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja että rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa auki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin rehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta keinoa odottaneet oppiaksenne?»
Tähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: »No, olemmehan me tuon jo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme kerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka meidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät paremmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi emme olisi koskaan tulleet tälle tielle.»
Toivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen kiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja hän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta oli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he sanoivat: »Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän tulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä vaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä pelkää kuolemaa.» Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen ympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen rinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.
Hän vastasi: »Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani, vielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja myöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä, ynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se hyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein velvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja kuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten keskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä miehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan otsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan tultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen elatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja matkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin itse näitte, kävi minuakin katsomassa.»
»Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä olevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut varojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne jäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt myllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä sydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän seassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen, ett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja kunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan vanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin heiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa, sillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana vein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni upseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja esivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin tuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa, tuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni, sillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään ei se haita mitään.»
Näin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen onnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että tuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: »Mitä nyt arvelette? — Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te minun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan hyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon mieheksi.» Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä he häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen onnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin ristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa, juuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.
Kuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti ristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan. Mutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä lastansa ja sanoi: »Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti iloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle suuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle, katsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset eivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei pidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso, tänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme kukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen kyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla kaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja meidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä koivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle pujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet viheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.»