Näin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: »Kuulinki minä yöllä usein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.» Eikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle, katsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole hellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin sopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten onnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja totinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta taivaan ilosta, joka meitä odottaa.
Elsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen vanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei saattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat kaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: »Ei suinkaan sellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan eli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.»
Hänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia Toivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein. Jokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle; muutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita, ja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita, toiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista. Niin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki lapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat Toivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen ääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei ole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.
Nyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille, ensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen isänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä, sekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja ystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä sivuitse: »Hyvää huomenta, Isä Toivonen!» Sitten häntä kaikki seurasivat kirkkoon.
Lapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen kauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää Esivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna ja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi sydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina enenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja itkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja hän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän hallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän nyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä vuodattain mainitsi Toivosen nimen — silloin oli yhteinen itku ja tyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti kaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin tunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein hyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti saarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen seurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella veisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan esivallan edestä.
Toivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna, vaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja meni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin Elsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen tykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja molemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net sanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat toiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen puisti päätänsä ja sanoi: »Se on minulle liian suuri kunnia; en minä sitä ole ansainnut.»
Mutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin. Hän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä talosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti kaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli täynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja joka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät nuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua huoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.
Puhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä. Ja Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen ja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.
Totisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi viimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä Jumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.