Satuinpa minäkin kerran sen soman "kukkaislaakson" läpi kulkemaan. "Kukkasten kuningatarta" en enää nähnyt eivätkä muutkaan kukkaset olleet tavallisia kummempia; vaan vanha vakava koivu seisoi vielä paikallaan; häneltä kuulin tämän tarinan "kukkasten kuningattaresta", jonka nyt olen sinulle kertonut; vaan kauniimmalta kuuluisi se, jos sen sattuisit koivulta kuulemaan.
MALINAN VÄRSSYT.
Kaukana tuolla Pohjolassa seisoo järven rannalla pienoinen mökki. Koska se on niin pieni, voimme sitä tässä nimittääkin Pikkulaksi, vaikkei se olisikaan sen oikea nimi. Niin, suuri talo tuo Pikkula ei ole, eikä suuret sen tilukset — muuta rikkautta ei ole sen isännällä kuin yhdeksän lasta, joista ei yksikään voi henkeänsä elättää. Useinpa Pikkulan emäntä, tuo töissä ja huolissa ennen aikaansa vanhennut eukko, vesissä silmin katselee lapsijoukkoansa ja huokaa itseksensä: Jumala tiennee miten nuo lapset pääsevät maailman läpi — — mikä lienee heidänkin osansa kuolemassa, lisää hän vielä — sillä Pikkulan emäntä on hurskaudestaan yleensä tunnettu.
Mutta hurskaimmillakin ihmisillä on joskus synkkiä hetkiä, jolloin he eivät enää voi luottaa Jumalaansakaan. Niinpä Pikkulan emännälläkin. Erittäin häntä talven lähetessä huoletti, että hänen ehkä täytyisi hävittää ainoat lehmänsä, sillä hän ei jaksanut niille ruokaa kesän ajalla hankkia. Pohjolassa yleensä on niittyjä vähän — ja Pikkulassa niitä ei ole nimeksikään, siitä syystäpä antoi emäntä huolten liiaksikin sydäntänsä painaa.
Mutta iloiset olivat lapset Pikkulassakin; ei heitä huolet painaneet. Suruttomina ja iloisina leikittelivät he Pikkulan pientareilla, noukkivat kukkasia, joilla nukkiansa koristelivat; poimivat marjoja, joista valmistivat mielestään parhaimpia herkkuja; ruokkivat kivilehmiä ja puuhevosia, jotka eivät koskaan niin paljo syöneet, että lasten olisi tarvinnut pelätä nurmen pientarelta loppuvan.
Pikkulan lapsilla oli tapana toistensa nimipäivinä koristaa kukkapöytä, jonka päälle parempien lahjojen puutteessa pantiin muutamia mesimarjoja, muuan paperinukke tai kukkaseppele. Ja sitten he vielä kirjoittelivat pieniä yksinkertaisia värssyjä, joita jollakin vanhalla tutulla nuotilla laulettiin, ellei isällä ollut aikaa uutta nuottia tehdä.
Oltiinpa nytkin heinäkuussa, jonka lopulla Helenan päivä on. On siis Pikkulan 10-vuotisen Leenan nimipäivä. Varhain aamulla nousi pikkuinen 12-vuotias Malina ylös valmistaakseen sisarelleen kukkapöytää, jonka valmiiksi saatua hänellä vielä oli värssyt sepittämättä.
Syvissä mietteissä istui Malina kynä kädessä ja sepitteli lauluansa. Äsken oli hän Pääskysestä opetellut nuotin erääseen lauluun, jonka nimi oli "Simon tyttö", ja nytpä tahtoi hän samalle nuotille värssynsä sommitella. Ensimäisen rivin tahtoi hän saada loppumaan sanalla "tukka". Mutta siinä hän oli todella neuvoa vailla. Leenalla ei olekaan, niinkuin Simon tytöllä keltatukka. Leenan tukka on mustanruskea, ja nämä sanat eivät sopineetkaan Malinan värssyyn. Iso sisar, joka häntä muutenkin vähän auttoi runomitan ja riimin puolesta, sanoi että hän voisi kirjoittaa "mustatukka", koska Leenan tukka tosiaan olikin ennemmin musta kuin valkea.
Niin alkuun päästyä sepitti Malina värssynsä valmiiksi ison sisaren avulla, niinkuin jo olemme maininneet; ja sitten Liisa sisar ja Malina kiiruhtivat niitä Leenalle laulamaan.
Värssyt kuuluivat näin: