Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta kansaan ja omaan työhönsä.
Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset sanat:
— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.
Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.
Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.
Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.