— No pikku hiiri, mistä vihat?
— Anna minun olla.
Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan juureen.
— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.
Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:
— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa. Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi.
Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.
— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?
Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja sulattava tunne.
— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi.
Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa.