Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —
Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa, kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.
Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla. Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat, niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy.
Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet takaisin kirkon seinämiltä.
"Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat, spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte, niin myös lahjaksi antakaat."
Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä. Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut? Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon, jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän ei ollut saanut vaikenemaan?
Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa, kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä… Ei niin raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat.
Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se läheni.
Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta. Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja katse oli himmeä ja epävarma.
Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa. Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin.