— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?
Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia, hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo mies.
Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi. Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla suosia juuri häntä?
— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli vaativa.
— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani sitä paitsi merkitsee.
Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen, jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan, harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä lähennellä.
Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.
Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut uskaltanut edes koskea.
— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.
Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja saanut rakkautta.