Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.
— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.
Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa. Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi hävetä tyttärensä edessä.
— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki. Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen rintaansa.
— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.
Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat. Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.
— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta minulla on palava into.
Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.
— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja tulethan sinä takaisin.
Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys. Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta? Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen, mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.