Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.
Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut miltei epätoivoiseksi.
Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.
"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' — harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä. Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin tulee pyrkiä."[22]
Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata. "Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta, joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin. Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä — olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset työt ja harrastukset lujittivat.
Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella. Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen", oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain "kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin, seisovan alapuolella miehiä.
Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan vapautua.
Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.
Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi, kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä, ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.
Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan loppuneet.