Paitsi kansanelämänkuvauksia sisältää kokoelma muutamia muitakin kertomuksia, joiden aiheet ovat persoonallisempaa laatua. "En kris" (Käännekohta) käsittelee aviollisia ristiriitoja; kuvaus "Folkvännen" (Kansanystävä) esittää Ernst Ahlgrenin omia katkeria kokemuksia kirjallisella alalla. Kertomukset "Far och son" (Isä ja poika) sekä "En musikafton" (Musiikki-ilta), samalla kun ne todistavat tekijän musikaalisia taipumuksia, tuovat selvästi esille hänen oman suhteensa taiteeseen sekä taiteen merkityksen hänen elämässänsä. Kuulemmehan hänen sydämensä sisimpien kielien heläjävän sellaisessakin kohdassa kuin seuraavassa:
"Tässä viulussa piili salaisuus. Hän tiesi sen, hän ylpeili siitä ja hän tunsi jonkinlaista vahingoniloa sen johdosta, ettei kukaan muu kuin hän aavistanut tätä salaisuutta. Viulussa asui henki, elävä olento, kauniimpi ja voimakkaampi kuin mikään ihmislapsi, joskin se oli näin kehnoon kuoreen verhottu; sen mitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan voinut ilmituoda, sen viulun henki paljasti omistajalleen yksinäisinä hetkinä. Koko lapsuusajan satumaailma, kaikki arat toiveet ja aavistukset piilivät sen sisällä."
Ernst Ahlgren oli nyt astunut ensimäisen askeleensa kirjallisella uralla. Hiljaisesta kammiostaan hän oli äkkiä vedetty julkisuuteen, joskaan ei persoonallisesti, niin kuitenkin välillisesti. Hänen olemassaolonsa tuli tunnetuksi ja häneen kiinnitettiin toiveita. Hän tunsi itsekin suurta edesvastuuntunnetta ja se ilmeni ensi sijassa haluna tehdä jotakin niiden nuorten hyväksi, jotka työskentelivät samalla alalla kuin hänkin. Ja tämä tunne se epäilemättä kaikkein ensiksi kiinnitti myös hänen huomionsa nuorukaiseen, joka, oleskellen samalla paikkakunnalla kuin hänkin ja taistellen, joskaan ei samanlaisia, niin ainakin yhtä suuria vaikeuksia vastaan kuin hänkin, oli valinnut myös kirjallisen työn elämäntehtäväkseen.
Yhteiset harrastukset veivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteen ja heidän välillään syntyi luja ystävyyden ja työtoveruuden suhde, joka jätti syvät jäljet kummankin elämään.
[Axel Lundegård.]
Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn. Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.
Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat tavanneetkaan toisensa.
Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta, kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa kohti..."
Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne" ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.