Tänä aikana Victoria Benedictsson alkoi myös kirjoittaa "suurta kirjaansa", johon hän koko loppuelämänsä ajan merkitsi muistiin kaiken sen, mikä hänestä oli muistamisen arvoista: tilapäisiä ajatuksia ja tunnelmia, keskusteluja, luonnonkuvauksia ja kaikenlaisia pikkupiirteitä, aivankuin maalari, joka matkallaan kerää luonnoksia skitsikirjaansa. Tuo "suuri kirja" tuli vähitellen hänen rippi-isäkseen, se oli elävä olento, jonka kanssa hän jutteli, ainoa ystävä, jolle hän saattoi uskoa sekä ilonsa että huolensa. "Kun minusta tuntuu kuin musertuisin", sanoo hän kerta, "kun istun kyynelettömin silmin ja kadehdin niitä, jotka voivat itkeä, niin minulla ei ole ketään muuta kuin sinut..." Ja kerran myöhemmin hän kirjoittaa "suureen kirjaansa" seuraavat sanat: "Kuka lienetkin, joka luet 'suurta kirjaani' — niin koeta ymmärtää, miten yksin minä olen, miten minun täytyy hillitä taiteilija- tai mustalaisvertani, joka kiihkeämmin kuohuu suonissani kuin kukaan voi aavistaa. Ajattele, miten joka päivä, melkein joka tunti olen pakoitettu näyttelemään komediiaa, jotta tuntuisin levolliselta ja järkevältä. Tämä pakko vaikuttaa sen, että kaikki se, mikä minussa kuohuu, ei purkaudu luonnollisella tavalla esille, vaan teennäisellä. Se ei puhkea ilmi suhteessani ihmisiin; ei vihana eikä rakkautena, loukattuna ylpeytenä eikä nöyränä ihailuna — sillä kaikki nuo äärimäisyydet, joiden välillä luonteeni huojuu, täytyy minun herkän poikkeusihmisen koko arkuudella piiloittaa."[14]
Ei yksin sieluntuskiansa hän salannut ympäristöltänsä, vaan ruumiillisiakin. Mutta öisin, kun hän ei saanut niiltä nukutuksi, purkautuivat ne "suuressa kirjassa" esille. "Onko kukaan teistä ollut sairaana?" kirjoittaa hän kerrankin. "Ei vain päivän tai viikon — vaan kokonaisen vuoden? Ei vanhuuden heikkoudesta, vaan täysissä voimissa ollessaan, jolloin ihminen jaksaa koko voimallaan kärsiä, yöt päivät kitua mitä hirveimpiä tuskia, ikäänkuin piinapenkille pantuna, kuolemaan asti väsähtäneenä voimatta kuitenkaan saada lepoa. Entäs lääkärin veitsi, joka hitaasti soljuu pitkin ihoa, kunnes se tunkeutuu sisään — — Miten monta päivää onkaan yhdessä vuodessa ja miten monta ajatusta sisältyykään yhteen ainoaan hiljaiseen, yksitoikkoiseen päivään! Ajatuksia, jotka vilpoisten varjojen lailla huokuvat polttavan päänaluksen yli, mutta tunkeutuvat myös kauas tulevaisuuteen painaen siihen synkän ja ilottoman leimansa — — Miten omituinen tunne — kun seisoo ikäänkuin elämän ulkopuolella ja kuitenkin elää."
Miten kaukana Victoria Benedictsson tänä sairauden aikana oli itse elämästä, todistaa parhaiten hänen vastauksensa "pikku tohtorilleen", tämän ihmetellessä miten hän saattoi aina olla tyytyväinen: "Olin niin varma siitä, että saisin kuolla, ja se tuntui niin suurelta onnelta." Mutta niin pian kuin ilmaantui jokin hiukankin valoisampi hetki, heräsi työhalu jälleen. Ajatukset saivat silloin entistä häiritsemättömämmin kulkea, uudet aiheet nousivat mieleen, uudet ja samalla vahat, sillä Victoria Benedictsson, joka tähän asti oli käsitellyt enimmäkseen vain romanttisia rakkausaiheita, alkoi nyt kaivaa esiin lapsuudenaikuisia muistojaan, tapauksia ja kohtauksia, joita hän itse oli nähnyt tai kuullut oleskellessaan kansan parissa kotikartanossansa. Ja näiden vanhojen muistojen lisäksi tuli vielä toisia, myöhempiä, sillä naimisiinkin mentyään hän oli yhä edelleen pysynyt kosketuksessa talonpoikaisen kansan kanssa. Hän tunsi skånelaisen talonpojan perinpohjin, hän ymmärsi hänen ajatuskantansa ja tiesi kuinka paljon sydäntä sykki tuon karhean pinnan alla. Kokonaisen sarjan kansankuvauksia hän nyt sepitti lyhyessä ajassa, ja lähettäessään ne maailmalle ne saavuttivat heti ansaittua huomiota. Kääntyessään tällä kertaa "Fyris" nimisen aikakauslehden puoleen, jonka kirjallisuusosastonhoitajana toimi tohtori Frans von Schéele, sai hän hänestä sen neuvonantajan ja auttajan, jota hän niin kauan oli halunnut. Schéele ei julkaissut vain lehdessään näitä pikku kertomuksia, vaan hän hankki Victoria Benedictssonille myös kustantajan. Ja siten keväällä 1884 ilmestyi julkisuuteen novelleja käsittävä esikoisteos, "Från Skåne" (Skånesta), jonka tekijä käytti nyt salanimeä Ernst Ahlgren. On helppo ymmärtää mitä tämä tapaus merkitsi Victoria Benedictssonille eli Ernst Ahlgrenille, niinkuin me tästä lähin tahdomme häntä nimittää, sillä tätä nimeä hän itse sekä hänen ystävänsä kernaimmin käyttivät ja se se jälkimaailmalle on myöskin säilynyt. Vuosikausia työskenneltyänsä ja omin voimin ponnisteltuansa eteenpäin hän nyt 33-vuotiaana oli astunut "nuorten riviin". Sairaus oli antanut hänelle sen, mitä hän terveenä turhaan oli tavoitellut. "Kipeä polveni antaa minulle täyden oikeuden antautua kokonaan kirjakauppani hoitoon ja kirjalliseen työhöni", kirjoittaa hän näinä aikoina sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille, ainoalle, joka myötätunnolla oli seurannut hänen kirjallisia yrityksiänsä, "tämä sairaus on kuin ylhäältä tullut viittaus, se on ollut kylliksi kova syrjäyttääkseen kaikki epäilyt."[15] Mutta siihen iloon, jonka tämä myötäkäyminen hänelle tuotti, sekaantui myös toinen tunne. "En voi tehdä työtä", tunnustaa hän "suurelle kirjalleen", "en olla levollinen, ja luulenpa että rajaton ilo kiduttaa minua yhtä paljon kuin tuskallinen pelkokin. Tuntuu siltä kuin odottaisin onnettomuutta, ja kuitenkin tämä tunne johtuu vain siitä kiitoksesta, jonka olen osakseni saanut."[16] Ja vieläkin selvemmässä muodossa tämä epäilys ilmenee kirjeessä sisarelle: "Satunnainen menestys melkein masentaa minut", sanoo hän, "sillä tiedän liiankin hyvin, että jokaisen kiittävän sanan saan tulevaisuudessa maksaa sitä ankarammalla moitteella, kun sanotaan: ei ole vastannut niitä toiveita, joita aikaisemmin herätti j.n.e."[17]
Mutta sillä aikaa kuin Ernst Ahlgren hiljaisessa nurkassaan sekä iloitsi että tuskaili maailmalle lähettämänsä esikoisen puolesta, kulki teos omia teitään herättäen huomiota sekä lähimmässä ympäristössä että kirjallisissa piireissä ja sanomalehdissä. Niin eristettynä kuin Ernst Ahlgren varsinkin sairautensa aikana oli elänyt, sai pieni Hörbyn yhteiskunta sittenkin varsin pian vihiä siitä, mitä postimestarinna suljettujen seiniensä takana puuhaili, ja rouvat, jotka alusta alkaen eivät olleet katsoneet häntä suopein silmin, alkoivat heti novellikokoelman ilmestyttyä aavistaa pahaa verta. "Koko yhteiskunta on kapinassa oletettujen henkilöiden vuoksi", kertoo Ernst Ahlgren äskenmainitussa kirjeessä sisarelleen, "sillä he ovat tuntevinaan kaikkein mahdottomimpiakin piirteitä. Sekä minua että kirjaa on haukuttava, se on luonnollista. Sen ankarampaa arvostelua ei ole kuin lähimmän ympäristön, niin, voisipa sanoa: ei sen kierompaa, jollei tuo sana olisi minulle niin vastenmielinen, kun itsestäni on kysymys."
Mutta joskin Ernst Ahlgrenin lähin ympäristö seurasi karsain silmin hänen työtänsä, niin herätti hän toisaalla aivan päinvastaista huomiota. Vapaaherratar Sofi Adlersparre, tunnettu innokas naisasianajaja "Esselde" sekä "Tidskrift för Hemmet" ja "Dagny" lehtien tarmokas toimittaja, tervehti ilolla tuntematonta tekijää, joka esikoisteoksellaan näyttäytyi terveen ja voimakkaan realismin edustajaksi.
"Oletteko nuori vai vanha, sitä en tiedä", kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "sen tiedän vain, että olette silmännyt elämään ja ihmisten sydämiin syvemmältä ja kuitenkin sovinnollisemmin kuin suurin osa uusia runoilijoitamme."[18]
Ja koko sanomalehdistö yhtyy tähän kiitokseen. "Nämä kertomukset todistavat hyvää ja tervettä huomiokykyä ja lämmintä myötätuntoa inhimillistä elämää kohtaan,"[19] sanoo Fyris, joka kaikkein ensiksi oli julkaissut palstoillaan muutamia niistä. Ja eräs toinen lehti puhkeaa sanomaan: "Selvästi huomaa, ettei tekijä kirjoista ole tutustunut kansaan, vaan että hän todellakin on nähnyt ja tuntenut sitä elämää, jota hän kuvaa."[20] Samoin annetaan täysi tunnustus hänen tyylilleenkin, jossa on mahdoton huomata "alottelijan haparoimista" ja joka on vailla "kaikkea prameilevaa sanahelinää ja nuorekasta epäselvyyttä". "On todellakin hämmästyttävää, että ensikertalainen voi olla näin kypsä."[21]
Ja tämä arvostelu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Ernst Ahlgrenin tyyli on tavattoman joustavaa jo tässä hänen ensimäisessä teoksessansa, ja ihmetellä täytyy sitä välitöntä, omaperäistä sävyä, joka on painanut siihen leimansa. Kansanelämänkuvaukset, jotka ovat kokoelman parhaat, ovat kuin laatukuvia, joissa hän muutamilla voimakkailla pensselinvedoilla loihtii eteemme jonkin tilanteen, usein aiheeltaan varsin vähäpätöisen, mutta silti elävän ja todellisen. Millä syvällä myötätunnolla onkaan semmoinen kertomus kuin "Förlust" (Tappio) piirretty, jossa hän kuvaa yksinkertaisen talonpojan tunteita vaimonsa paarien ääressä. Sivullisten mielestä on kuolema vapauttanut miehen raskaasta taakasta, koska vaimo vuosikausia on ollut vuoteen omana. Mutta itse hän tuntee kalvavaa surua ja yksinäisyydentunnetta, sillä kotona ei ole enää ketään, joka kääntäisi kaihoavan katseensa häneen hänen astuessaan sisään, ei kalpeita kasvoja, jotka hymyilisivät hänelle hänen kumartuessaan niiden yli, ei laihoja käsivarsia, jotka hellästi kietoutuisivat hänen kaulaansa.
Liikuttava koruttomuudessaan on myös "Jeppa", kertomus variksenpojasta, jonka sydämetön isäntä tappaa, koska renkituvassa ilmankin on joukkoa enemmän kuin tarpeeksi.
Vakavaluontoisten kertomusten rinnalla vetävät huomiota puoleensa kokoelman humoristisetkin kuvaukset. Verraton on varsinkin "Giftermål på besparing" (Säästäväisyydelle rakennettu naimiskauppa), juttu kahdesta kihlatusta, jotka aikovat purkaa liittonsa, vaikka kolmasti on jo kuuluutettu, ja kumpikin valita toiset elämäntoverit, mutta luopuvatkin aikeestaan saadessaan kuulla, että kulut kuuluutuksen peruuttamisesta nousevat kymmeneen kruunuun.