Mutta ikäänkuin puolustaakseen ikäänsä hän jatkaa samassa kirjeessä: "Niin kauaksi kuin taaksepäin muistan, olen rakastanut taidetta niin kiihkeästi ja hillittömästi kuin vain niin suljettu ja syvä luonne kuin omani kykenee, olen koettanut taistella tätä rakkautta vastaan, mutta niin pian kuin minun jossakin määrin on onnistunut unohtaa se, on elämä muuttunut minulle arvottomaksi, tai oikeammin sietämättömäksi taakaksi. — — Miksi olen kuin auringonkukka, joka aina kääntyy saman esineen puoleen? Miksi on minussa opinhalua, miksi pyrkimystä totuuteen ja kauneuteen, kun tuo halu ei sittenkään ole siksi voimakas, että se saattaisi minut perille? En tiedä; tiedän vain sen, että kiitos ei merkitse minulle mitään, ei rahat eikä ylellisyys, että eteenpäinpyrkiminen on onnea ja paikallaanolo epätoivoa!"
"Kuluneet vuodet ovat menneet valmistustöihin", sanoo hän kerran myöhemmin palaten samaan asiaan, "eikä ole kumma, että siihen on tarvittu niin runsaasti aikaa, kun muistaa, että lapsena en koskaan käynyt koulua, että elin kuin erakko ja että vasta 17 vuoden vanhana tulin kosketukseen ulkomaailman kanssa. Ansiotyökin vei aikansa ja opintoja harjoitettiin vain salassa. Siinä syy hitaaseen kehitykseeni."[10]
"Minä kirjoitan siksi, että ajoittain elämä tuntuu sietämättömältä taakalta", oli hän jo kerran aikaisemmin tunnustanut Edvard Bäckströmille, "siksi että tahdon unohtaa itseni ja sen sijaan eläytyä toisen elämään; minun tielleni on eksynyt niin harvoja auringonsäteitä, siksi tahdon koota ne, jotka valaisevat toisia, iloita niistä ja jos mahdollista muodostaa niistä pieniä, todellisuudenmukaisia kuvia, joihin samalla voin haudata jotain omasta sielustanikin."[11]
Sitä neuvonantajaa, jota Victoria Benedictsson olisi kaivannut, ei hän kuitenkaan Bäckströmistä saanut, siksi vieras oli Victoria Benedictssonin yhä enemmän realistiseen suuntaan pyrkivä taiteilijatemperamentti tälle romanttisuuteen taipuvalle kirjailijalle, mutta hänen rohkeuttaan ei Bäckström myöskään voinut lannistaa. Victoria Benedictsson työskenteli edelleen uutterasti, käyttäen ainakin yhtä paljon aikaa itseopiskeluun kuin kirjoittamiseen, ja lähetti vähä väliä milloin mihinkin lehteen kyhäyksiänsä, joista jotkut löysivät tiensä julkisuuteen, mutta useimmat katosivat tietymättömiin. Odottaessansa viikkokausia turhaan vastausta kävi hänen mielensä useinkin apeaksi, ja silloin tällöin tuo synkkä painajainen, joka lopulta tuhosi hänen elämänsä, pisti päänsä esiin. "Ah, nopea, helppo kuolema! Se olisi kaikkein parasta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa syksyllä 1878. Ja seuraavana keväänä kuuluvat hänen sanansa jälleen: "Kuljin puutarhassa kahden kuoleman kanssa. Minä pelkään kipuja, inhoan itsemurhaa, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua." Ettei kuitenkaan itse työ johtanut häntä näihin synkkiin ajatuksiin, käy ilmi seuraavista sanoista: "Kirjoitin kuin henkeni edestä. Sen pitää olla valmista ennenkuin todellisuus tulee ja saattaa minut unohtamaan mielikuvani; nyt ne auttavat minua unohtamaan..."[12] Tai toisen kerran: "Mitä voin toivoa tai odottaa elämältä? Kaikki mitä olen rakastanut, liukuu vain käsistäni — — tyhjyyttä, vain tyhjyyttä, kaikki."[13]
Alakuloisuuden lisäksi tuli vielä sairaus. Mutta tämä uusi vastoinkäyminen, niin katkeralta kuin se alussa tuntuikin, oli sittenkin se, joka pelasti Victoria Benedictssonin ja teki hänestä varsinaisesti kirjailijan.
[Ernst Ahlgren.]
Keväällä 1881 Victoria Benedictsson loukkasi polvensa niin pahasti, että hänen täytyi melkein yhteen menoon olla kaksi vuotta vuoteenomana ja kauan vielä jälkeenkinpäin liikkua kainalosauvojen nojassa. Tämä aika, johon yhdistyi mitä hirveimmät tuskat ja kärsimykset — kolmasti oli pakko jalkaa leikata eikä heikon sydämen vuoksi voitu häntä nukuttaa — muodostui merkillisimmäksi ja tavallaan rikkaimmaksi hänen elämässänsä.
Itse hän tälle ajalle antoi nimen: vakavuus, ja kaksinkertaisessakin merkityksessä, sillä sen mukana seurasi kärsimys ja elämäntyö.
Mutta vaikka Victoria Benedictsson sai kestää niin paljon ruumiillista tuskaa, kantoi hän tämän kärsimyksen mitä ihmeteltävimmällä kärsivällisyydellä. "Hän oli meille kaikille oikea ihme", sanoo tytärpuoli, hänen "pikku tohtorinsa", joka uskollisesti hoiti häntä koko tänä sairauden aikana, "sillä hän se meitä rohkaisi ja koetti saada iloiselle mielelle." Milloin ikänä tuskat sallivat, oli hän täydessä työssä: leikkasi varjokuvia, piirusti, luki, teki muistiinpanoja ja kirjoitti: "Minä itse ja vuoteeni ovat aina haudatut kirjojen alle", kertoo hän. Hänen mielikirjailijoitansa olivat sen aikuiset suuret pohjoismaalaiset kirjailijat, Ibsen, Kierkegaard, Brandes, J.P. Jacobsen, Kielland sekä venäläiset mestarit Turgenjev ja Tolstoi, mutta niiden ohella hän luki myös klassillista kirjallisuutta, varsinkin Shakespearen teoksiin hän erityisellä hartaudella syventyi. Niinikään englantilaiset kirjailijat, Dickens ja varsinkin Byron, kiinnittivät hänen huomiotansa. Myöskin hän ahmimalla ahmi elämäkertoja, memoaareja ja kirjekokoelmia. Naiskirjailijoista George Eliot oli ainoa, joka häntä miellytti, sillä hänessä hän löysi suuren määrän omaa luonnettansa ja taiteilijatemperamenttiänsä: saman rakkauden työhön, saman valoisan uskon elämään ja herkän silmän huomaamaan elämän humoristisia puolia.