Tämä kirjakauppa oli alusta alkaen ollut perheen naispuolisten jäsenten hoidossa ja se se myös kaikkein ensiksi veti nuoren rouvan puoleensa. Sillä kirjakaupassa, jossa kauppa kävi varsin laimeasti ja jossa vain almanakoilla, virsikirjoilla ja katkismuksilla oli menekkinsä, oli hänellä tilaisuutta tyydyttää palavaa luku- ja tiedonhaluaan. Istuen tuntikausia joka päivä ikkunanalaisen pöydän ääressä hän suurella mielenkiinnolla avasi kaikki kirjalähetykset ja vieläkin suuremmalla innolla alkoi ahmia niitä, jos joku vähemmän kaupaksi käypä kirja oli sattunut joukkoon.
Istuessaan tässä hiljaisessa huoneessa, joka muodosti ikäänkuin oman pienen maailmansa, saivat ajatukset vapaasti liidellä, ja usein ne eksyivät entisiin aikoihin, jolloin hän, samoinkuin nytkin, oli istunut erillään muusta perheestä ja — piirustanut. Se aika oli kauan sitten mennyt, eikä voinut koskaan enää palata, sillä mitenkä hän, jonka kädet ja jalat olivat sidotut, olisi voinut harjoittaa opintoja? Ei, taiteilija-ajatukset olivat aikoja sitten haudatut. Mutta niiden sijalle nousi näinä hiljaisina hetkinä uusia, jotka kerran herättyänsä eivät jättäneet häntä enää rauhaan. Pensseli oli häneltä kielletty, mutta olihan hänellä sen sijaan kynä jäljellä. Ja ikäänkuin leikillä hän alkoi panna paperille ajatuksiaan ja mielikuviaan, ja melkein kuin sattumalta hänen käsistään syntyi pieni novelli, "Sirénen", jonka hän lähetti "Snällpostenin" toimittajalle Malmöseen ja vastoin kaikkia odotuksiaan sai sen hyväksytyksi. "Novellinne on kovin kypsymätön", kirjoitti lehden toimittaja,[2] "mutta esikoisteokseksi ei niinkään huono; teillä on epäilemättä luovaa mielikuvitusta, mikä on kirjailijan elinehto."
Nämät sanat kiihoittivat nuorta rouvaa jatkamaan ja kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi nyt työhön, kirjoitti usein salaa öisinkin ja siinä sivussa luki ja teki havaintojansa. Sillä alusta alkaen hän asetti päämääränsä korkealle, hän ei tahtonut tyytyä mihinkään keskinkertaiseen, siksi hän liiaksi rakasti ja kunnioitti taidettaan. "Minä en tahdo tulla huonoksi kirjailijaksi", vastaa hän samaiselle toimittajalle, "jollei minulla ole edistymisen mahdollisuutta, niin jätän yritykseni sikseen; minulla ei ole mitään iloa siitä, jos saan nähdä kyhäykseni painettuna, sillä turhamaisuudesta en ole koettanut kirjoittaa. Rakastan taidetta sen itsensä vuoksi, en vain siksi, että se joillekuille antaa laakereita ja kultaa; rakastan sitä siksi, että se on minussa, etten voi olla sitä rakastamatta, ja voisin uhrata koko elämäni sille ja ehkä siten tulla onnelliseksikin... Että minulla on taipumuksia, siitä olen varma, mutta kannattaako niitä viljellä, on toinen asia."[3]
Tämä epäilys ja epävarmuudentunne omaa kykyä kohtaan kiusasi häntä alituisesti palavasta halustaan huolimatta. "Sisälläni on jotain, joka myllertää ja pyrkii esille", sanoo hän kerrankin, "en tiedä johtuuko se vain levottomasta mielestäni, vai synnynnäisestä pensselin tai kynän käyttämistaipumuksestani".[4] Ja toisen kerran hän valittaa sisarellensa, rouva Margarethe Ekströmille puhuessaan kirjallisesta työstään: "Minusta ei tule koskaan oikein hyvää kirjailijaa, sillä mielikuvitukseni on maalarin eikä kielitaiteilijan... Koetan maalata kynällä ja musteella, mutta se käy huonosti."[5] Samalla häntä myös painosti se tieto, ettei hän ollut kyllin valmistunut tehtäväänsä, että hänen opintonsa olivat vaillinaiset ja että olosuhteet, joihin hän oli sidottu, ehkäisivät hänen kehitysmahdollisuuttaan. "Minä olen miltei oikein onnellinen kirjoittaessani", sanoo hän niinikään sisarellensa, "ja kuitenkin tiedän, että se on vain roskaa, ei kerrassaan minkään arvoista. Minulla on ehkä hiukan taipumuksia ja ehkäpä joku hyvä ajatuskin, mutta olen niin oppimaton, että joskus olen aivan epätoivoissani sen johdosta. — Ah, jospa nuoruudessani olisin saanut jotain oppia! Tiedonhaluni on niin voimakas, että se on tullut suorastaan elämäni kiusaksi."[6]
Ja seuraavassa kirjeessään hän jatkaa: "Ei minusta tule kirjailijaa, sillä elämäni on yksitoikkoista ja yksinäistä; paljoa laajempi näköpiiri ja raittiimpi elämä olisi välttämätöntä, ja vaikka ponnistelisin miten paljon hyvänsä, niin en sittenkään voisi saada mitään aikaan. Oi, kuningaskuntani housuparista! Jospa olisin mies, niin ei minun tarvitsisi täällä torkkua."[7]
Kaiken lisäksi häntä masensi vielä se tieto, ettei hänellä ollut ketään, jonka puoleen kääntyä saadakseen neuvoa ja ohjausta. Samalla hän myös pelkäsi alottaneensa liian myöhään, olevansa jo siksi vanha, ettei hänen kannattanut enää yrittää.
Päästäkseen jonkinmoiseen varmuuteen ja saadakseen tietää pitikö hänen tukahduttaa kirjoittamishalunsa vai viljellä sitä edelleen, hän kääntyi nuoren kirjailijan, Edvard Bäckströmin puoleen ja lähetti hänen tarkastettavakseen muutamia tekeleitänsä. Hän ei ilmaissut kuitenkaan omaa nimeään, toivoen siten saavansa rehellisemmän arvostelun, vaan kätkeytyi salanimen, Ivar Tardifin taakse, jota hän oli käyttänyt julkaistessaan ensimäisenkin novellinsa.
Bäckströmin vastaus oli sekä kehoittava että masentava. Hän myönsi hänellä olevan hyviä taipumuksia, mutta lopullista arvostelua hänen oli sittenkin mahdoton antaa ennenkuin oli saanut lähempiä tietoja hänen olosuhteistaan sekä iästänsä. "Jos te esim. olette vielä nuori", kirjoittaa hän, "niin teidän kyhäyksenne ilmaisevat jo varsin suurta kypsyyttä, mutta jos olette yli kahdenkymmenen, niin kehoittaisin teitä jättämään kirjailijauran mielestänne."[8]
Saadessaan tämän tuomion oli Victoria Benedictsson 28 vuoden vanha!
"Olen pahoillani, että olen niin vanha", sanoo hän vastauksessaan Edvard Bäckströmille, "Tardif tulee aina liian myöhään — Tardif parka! — sen jo hänen nimensäkin ilmaisee."[9]