Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta, ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."
Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa, milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.
"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen, "hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."
Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin, oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen, tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen, joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli "kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.
Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras. Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut, muuttui nyt ylipääsemättömäksi.
Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa turhan kunnianhimon takia?
Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana suoriutuikin tästä taistelusta.
[Ensimäinen alku.]
Toisella puolella kapeata eteistä, josta kuljettiin perheen asuntoon, oli toinenkin ovi, joka johti "kirjakaupan" puolelle, huoneeseen, jossa kodikkaat matot peittivät lattian, seinät olivat kirjoja täynnä ja jossa ikkunan eteen asetettu pelipöytä sai tehdä sekä pulpetin että kauppapöydän virkaa.