Ja toisen kerran hän vieläkin voimakkaammin, miltei loukkaantuneena puolustaa itseänsä ja heidän täysin vapaata ja riippumatonta suhdettansa: "Etkö voi ymmärtää, että kun minä teen huomautuksiani, niin ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että sinä todellakin ottaisit ne varteen, vaan minä lausun vain ilmi mielipiteeni siltä varalta, että mahdollisesti joskus voisin huomauttaa jotain, joka sinulta itseltäsi on jäänyt huomaamatta. — 'Holhooja-ääni!' En koskaan enää pyydä saada lukea käsikirjoituksiasi, saanhan lukea ne myöhemmin painettuina ja voin erinomaisesti tyytyä siihen 'holhoojasydämeni' tuntematta vähintäkään okaanpistosta sen johdosta. Mutta jos siitä huolimatta edelleen tahdot tarkastaa minun tekeleitäni, niin olen sinulle hyvin kiitollinen, sinun 'holhouksesi' ei koskaan ole rasittanut minua. Mutta jollet halua, niin sano suoraan, me voimme silti olla ystäviä — jos sinua haluttaa. 'Sinä et pane vähintäkään huomiota todellisesti vaikuttaviin kohtiin', sanot sinä. Vai niin, enkö todellakaan! Olisiko minun ehkä pitänyt pidättää käsikirjoitus vuorokautta kauemmin luonani ennättääkseni kertoa sinulle, mitä ihailtavaa siinä oli? Ei suinkaan siitä, mikä on hyvää, ole mitään sanottavaa, ei suinkaan sitä ole tarvis tarkastaa tai mahdollisesti korjata?"
Mutta sitten hän jatkaa jälleen leppyneenä: "Älkäämme riidelkö kuin lapset, vaan ajatelkaamme levollisesti! Jos voit saada minut vakuutetuksi siitä, että olen väärässä, niin annan myöten ... minä en pane päätäni pantiksi siitä, että kaikki mielipiteeni olisivat oikeat."[31]
Mutta samoinkuin Ernst Ahlgren ei tahtonut tyrkyttää mielipiteitään Lundegårdille, samoin hän ei myöskään ottanut sokeasti varteen hänen neuvojansa, vaan puolusti rohkeasti omaa kantaansa. Kerrankin lähettäessään luku luvulta Lundegårdin tarkastettavaksi parasta aikaa tekeillä olevaa "Pengar" (Rahaa) teostansa hän vastauksissaan Lundegårdin muistutuksiin toi puolustuksekseen esiin monta erittäin mielenkiintoista kohtaa. Kerrankin, kun Lundegård huomauttaa, ettei hän sanallakaan ilmaise päähenkilön, nuoren rouvan mielentilaa hääyön jälkeen, vastaa Ernst Ahlgren:
"Turhan kaino en ole, kun minun mielestäni on pakko puhua, sen tiedät itse. Mutta jos olisin tässä kohdassa käyttänyt todellisuuden mustia värejä, niin olisin heikontanut loppukohtauksen vaikutusta, jolloin hän itse puhuu avioelämästään. Siksi tahdoin tässä paikassa kosketella asiaa niin hellävaroen kuin suinkin. Sillä jos olisin ruvennut puhumaan, niin olisin antanut iskun, kovemman kuin mitä koko kirjassa on. Minä isken joko koko voimallani, tai en edes nosta kättäni. Mutta jos nimeni saa hyvän kaiun, niin että se leviää laajoihin piireihin, silloin en hillitse enää iskujani, ja sen iskun nimenä on silloin oleva 'äidinrakkaus'. Tahtoisin heittää tämän kuulumattoman valheen vasten sovinnaisuuden kasvoja: orjan väkivaltainen viha kuohuu suonissani vain ajatellessanikin sitä! Mutta moni ennen minua on oppinut vaikenemaan unohtamatta silti lyömisen taitoa...
"Minkä vaikutuksen se nuoreen naiseen teki? kysyt sinä. Luulin, että hänen mielialansa olisi käynyt ilmi kylmästä ja koleasta aamutunnelmasta, hänen väristyksistään, hänen huokauksestaan katseen osuessa morsiushuntuun, joka 'eilen' oli vielä niin kaunis. Mitä tulee tuohon 'antaa-mennä'-tunnelmaan, josta sinä puhut, niin on sitä jossakin määrin olemassa, mutta hän ei kykene vielä täysin ymmärtämään, että kaikki on mennyttä."
Naisen ja miehen välinen suhde, se olikin se kysymys, jonka ympärillä Ernst Ahlgrenin ajatukset alituisesti liikkuivat, ja sitä hän lukemattomat kerrat koskettelee myös kirjeissään Lundegårdille. Kaikkein ensimäisen aiheen tämän kysymyksen pohtimiseen antoi hänelle Strindbergin vasta ilmestynyt "Giftas" teos, jonka tyyli loukkasi häntä, mutta jonka kuvaukset kaikesta räikeydestään huolimatta olivat hänestä tosia eivätkä estäneet häntä näkemästä sitä voimakasta persoonallisuutta, joka piili niiden takana. "Useimmissa tapauksissa olen yhtä mieltä hänen kanssansa," sanoo Ernst Ahlgren. "Hänen hyökkäyksensä sukupuoltani vastaan ovat aivan oikeutettuja. Hän on ehkä yksipuolinen, sitä en kiellä, mutta hänen väitteissään on hyvin paljon tervettä totuutta. Minä tunnen olevani ikäänkuin rehellisempi ja parempi luettuani hänen kirjansa. Sillä hänen käsityksensä on pohjaltaan oikea: sivistyneen naisen laiskuutta vastaan meidän juuri pitää sotia. Tuollaisissa keskiluokan avioliitoissa mies joutuu kärsimään vääryyttä, nainen on liiaksi hieno tehdäkseen työtä, jota vastoin mies saa raataa kuin orja. Minä olen ollut siitä selvillä jo paljoa ennen kuin Strindberg alkoi siitä puhua. Mielipiteet käyvät siis yhteen omieni kanssa ja siksi teos on riistänyt minut mukaansa, joskin sävyssä on jotakin epämiellyttävää — hutiloitua."[32]
Vieläkin selvemmin kuin Lundegårdille Ernst Ahlgren kirjoittaa tästä samasta asiasta Karl af Geijerstamille. Joskin kirja hänen mielestään sisältää "paljon väärää ja epäoikeutettua", niin on sen perusajatus kuitenkin oikea, sanoo hän, se nimittäin, että keskiluokan mies saa yksin kantaa koko perheen taakan. "On väärin kasvattaa nuoria tyttöjä niinkuin heitä nykyään kasvatetaan. Pitäisi toki ottaa huomioon se mahdollisuus, että heistä voi tulla perheen äitejä."
Ja sitten hän jatkaa:
"Mutta Strindberg tekee saman erehdyksen kuin naisasianaisetkin, hän asettaa miehen ja naisen kahteen vastakkaiseen riviin, aivan kuin kaksi toisiaan vastaan taistelevaa voimaa. Ja hän koettaa kaikella tavalla pitää tätä käsitystä vireillä. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään hyvää. Eikä se voi olla luonnon tarkoituskaan. Päin vastoin, juuri ymmärtämystä molempien sukupuolien välillä kaivataan. On luonnotonta, että he taistelevat toisiansa vastaan, mutta luonnollista, että he ahertavat rinnan yhteisessä työssä täydentäen toisiaan. Kaikki muu on johtava vääryyksiin toisella tai toisella puolella.
"Strindberg on oikeassa sanoessaan, että naisella on velvollisuuksia, mutta hän on väärässä leimatessaan hänet kauttaaltaan pahaksi. Hän on kokonaan unohtanut, miten suuresti miehen pintapuolisuus on vaikuttanut naisen turhamaisuuteen. Eikä hän ota huomioon sitä, että vapauden puute aina kasvattaa petollisuutta, yhtä suuressa määrin orjuutettujen miesten kuin naistenkin parissa. Lain puustavi on ollut naisia vastaan, siksi naiset ovat viekkaudella anastaneet itselleen inhimilliset oikeutensa, viekkaus heikontaa luonnetta ja huono luonne riistää itselleen mitä ikänä se voi välittämättä siitä, tekeekö hän toiselle vääryyttä... Strindberg ei näe asioita niiden yläpuolelta, siksi hän ei ole oikeudenmukainen. Mutta kaikkien hänen kierojen ja väärien väitteittensä joukossa on kuitenkin sellaistakin, jota on pakko sanoa."[33]