Varsinkin Strindbergin puolustamia aikaisia avioliittoja Ernst Ahlgren vastustaa. "Eikö ensimäinen rakkaus ole vain laululintu, joka julistaa kaikkien mahdollisuuksien heränneen henkiin", sanoo hän Lundegårdille. "Eikö se ihastuksen tunne, joka silloin valtaa mielen, sen sijaan että se tarkoittaisi sitä 'esinettä', joka sattumalta on joutunut tiellemme, pikemmin vain kohdistuu siihen ihanteeseen, jonka olemassa-olon me silloin ensi kertaa vasta aavistamme ja jota me ikävöimme koko olemuksellamme — sekä ruumiillamme että sielullamme — ihmishengen sammumattomalla kaipuulla?"[34]
Ja tästä hän johtuu kysymykseen, tuleeko avioliiton olla koko elämänaikuisen vai ei.
"Olkoon avioliitto lyhyt- tai pitkäaikuinen, kirkollinen tai laiton — minun sanakirjani ei koskaan kunnioita sitä avioliiton nimellä, jollei se ole solmittu siinä vakavassa tarkoituksessa, että aviopuolisot jakavat keskenään tasan sekä elämän taistelut ja kärsimykset, että ilot ja nautinnot."[35]
"Minä en taistele avioliittoa, vaan ainoastaan sen irvikuvaa vastaan", kirjoittaa hän myös kerta sisarelleen. "Minun mielestäni naisen osaksi ei voi tulla sen suurempaa kunniaa eikä täydellisempää onnea kuin olla kelpo miehen vaimona; jos nimittäin nuo kaksi rakastavat toisiaan niinkuin kaksi ihmisolentoa voi rakastaa."[36]
Mutta mikä on syynä siihen, että avioliitto tuottaa useimmille paljoa enemmän tuskaa ja kärsimystä kuin iloa ja rauhaa, kysyy hän. Yksi tärkeimpiä syitä on se, että he astuvat elämään tuntematta sitä sekä omaa itseään. Vanhemmat koettavat pitää tyttäriä niin tietämättöminä kuin suinkin, ja he joutuvat avioliittoon aavistamatta mitä vaatimuksia ja velvollisuuksia se mies voi asettaa heille, jonka kanssa heidän tulee elää.
Yhdenvertaisuus on se perusta, jolle avioliitto on rakennettava, sanoo hän. Mutta ei yksin yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus riitä, vaan ensi sijassa sen tulee tunkeutua ihmisten omaan tietoisuuteen. Sillä "naiset ovat suureksi osaksi itse syypäät siihen, ettei yhdenvertaisuutta ole olemassa molempien sukupuolten välillä: heidän mielistelyhalunsa ja häveliäisyytensä ovat suurimpana esteenä."[37]
"Jospa miesten ja naisten välinen suhde voisi muuttua inhimilliseksi. Jospa he puhuisivat ja eläisivät ja tekisivät yhdessä työtä, eivätkä valehtelisi ja teeskentelisi toisilleen ja esiintyisi toistensa seurassa kuin valkeiksi silatut haudat."[38]
Mutta samalla Ernst Ahlgren käsittää myös sen vaaran, joka seuraa yhdenvertaisuuden mukana. "Jos yhdenvertaisuus eri sukupuolien välillä kehittyisi siihen suuntaan, että kumpaisetkin tulisivat yhtä siveettömiksi", sanoo hän Lundegårdille, "niin luulen, että nykyiset olot ovat paremmat. Ei, minä toivoisin, että naiset oppisivat ymmärtämään miehiä, ja katsomaan tervein silmin kaikkea, mikä koskee 'rakkautta'. Mutta tulla teidän kaltaisiksenne? Ei, ei, ei!"[39]
Ja koko luontaisella kiihkeydellään hän koettaa kumota Lundegårdin käsityskantaa, kun tämä vastustaa nuorten tyttöjen askeettista elämäntapaa. "Voisitko täydellä todella, silmä silmästä, levollisesti harkiten ja seisoen itse asian ulkopuolella kehoittaa nuorta tyttöä, joka täydellä luottamuksella kääntyy puoleesi — voisitko kehoittaa häntä heittämään askeesinsa mereen ja vain aistillisuuden tyydyttämiseksi pilaamaan yhteiskunnallisen asemansa? Eikö sinuun koskisi, jos joku, joka olisi sinulle rakas, toteuttaisi teoriasi?... Minulla on aivan toisellainen edesvastuuntunne kuin sinulla siksi, että olen äiti, äiti, jolla on niin suuri vaikutusvalta nuoreen mieleen kuin luullakseni vain ani harvoilla äideillä."[40]
Mutta silti "aistillisuus on oikeutettua", hän näkee siinä jotain "tervettä, raitista ja luonnollista — ja siis kaunistakin", niinkuin hän Lundegårdille kirjoittaa. "Se voi olla yksinkertaista, kohtuullista niinkuin luonto itse, enkä minä siinä voi nähdä mitään rumaa tai vastenmielistä. Päin vastoin. Sillä mikä on luonnollista on myös puhdasta; vain teennäisyys ja luonnottomuus on inhottavaa ja paheellista."[41]