Ja samalla hänen terve ja luonnollinen käsityskantansa nousee sitä sovinnaista ja kieroa yleistä mielipidettä vastaan, joka siveellisyyskysymyksissä ei arvostele naista samalla mittakaavalla kuin miestä. "Varsinkin sanaa 'vietelty' tahtoisin höyhentää", huudahtaa hän. "Aivan kuin meillä naisilla ei olisi tahtoa eikä järkeä eikä edesvastuuntunnetta yhtä hyvin kuin miehilläkin. Mutta vika on kokonaan siinä, että meitä pidetään jonkinmoisena omaisuutena. Jos miehellä on laiton rakkaussuhde, jää se hänen yksityisasiakseen, mutta jos naisella on sellainen, niin pidetään sitä yhteiskunnallisena varkautena. Hän on varastanut jotakin itseltään, sellaista, mikä ei ole ollut hänen omaisuuttaan, vaan toisten; siksi hänet vedetään edesvastuuseen, siksi hän on tuomittava; siksi hän on pelkuri, siksi hän itse (tai pikemmin mies, joka on tekeytynyt naisen asianajajaksi) on keksinyt sanan 'vietelty'. Mutta kun naiset saavuttavat saman inhimillisen arvon kuin miehetkin sekä heidän että omissa silmissään, silloin tuokin sana joutuu pois käytännöstä."[42]
Ernst Ahlgren puhuu tästä samasta asiasta kerran myös kirjeessä Ellen Keylle, josta selvemmin kuin mistään muusta lausunnosta käy esille hänen ennakkoluuloton ja puolueeton käsityskantansa. Hän sanoo siinä:
"Olen kovin huvitettu kuulemaan kummankin puolen (sekä miesten että naisten) mielipiteitä, mutta että olisi olemassa jotain ehdottomasti oikeata, jota voisi sovelluttaa kaikkiin oloihin ja kaikkiin ihmisiin siveellisyysasiaan nähden ... ei, sitä minä en voi uskoa. Minun olisi kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin 'leiriin' minä kuulun. Minä elän kuin askeetti ja inhoan siveettömyyttä... Mutta minä en usko, että jokaisen miehen, joka on käynyt ostetun naisen luona, tarvitsee olla irstas, ja minä tiedän, että moni, joka elää vain vaimonsa kanssa, voi sitä olla. Tällaisissa asioissa on minun arvosteluni toinen kuin useimpien naisten."
Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren pohtii niinikään tätä kysymystä. "Etten kuulu minkäänlaiseen naisten jumaloimisliigaan, sen sinä tiedät", sanoo hän. "Minä asetan ehdottomasti miehen korkeammalle kuin naisen kaikessa muussa paitsi siveellisyydessä. Me naiset olemme siveellisiä siksi, että meidät leimataan kunniattomiksi tässä miesten järjestämässä yhteiskunnassa, jollemme (naimattomina ollessamme) tukahduta sukupuolielämäämme."[43]
Tämä kysymys oli varsinkin talvella 1884 Ernst Ahlgrenin mielessä, hänen kirjoittaessaan ensimäistä suurempaa teostansa "Pengar", jossa hän, niinkuin hän itse sanoo, tahtoi näyttää, miten paljon "nurjaa ja kieroa oli olemassa naisellisen 'siveellisyyden' vanginvartijajärjestelmässä". Pohtiessaan tätä kysymystä Lundegårdin kanssa monet seikat hänelle itselleenkin vasta selvisivät ja vain vähitellen hän sai muodostetuksi sen terveen ja ennakkoluuloista vapautuneen elämänkatsomuksen, mikä hänen teoksilleen on ominaista.
Mutta niin suuri kuin Lundegårdin vaikutus olikin häneen, niin ei hän sittenkään ilman muuta omistanut itselleen nuoremman toverinsa mielipiteitä, varsinkin niiden sovelluttamisessa itse elämään hän säilytti oman itsenäisen kantansa. Hän ei voinut hyväksyä sitä rynnistävää tapaa, jota Lundegård nuorekkaassa innossaan puolusti, vaan kannatti suurempaa maltillisuutta arvellen, että vain vähä kerrallaan oli uutta koetettava saada vanhentuneen sijaan.
Mutta joka tapauksessa Ernst Ahlgrenilla oli aivan verratonta apua tästä miehisestä ystävästään ja työtoveristaan ja samalla tämä ystävyys oli suurena ilonlähteenä hänen elämässään, jossa itsessään oli niin niukalta iloa. Ja mikä vieläkin enemmän: hän tunsi ensi sijassa olevansa ihminen Lundegårdin silmissä, eikä vain nainen, ja siihen hän pani kaikkein enimmin arvoa.
Sitä katkerammalta hänestä tuntui, kun ulkoa tulevat sora-äänet alkoivat häiritä tätä sopusointuista ystävyyttä ja joksikin aikaa vieroittivat heidät toisistaan. Jo aivan heidän tuttavuutensa ensi aikoina olivat Lundegårdin taajat käynnit Ernst Ahlgrenin luona antaneet aihetta puheihin, olipa häntä kehoitettu suurempaan varovaisuuteenkin, jotta hän ei yllyttäisi postimestarin mustasukkaisuutta. Lundegård oli pitänyt sitä kuitenkin aivan mahdottomana, puolustaen itseään sillä, että Ernst Ahlgren oli "paljoa enemmän henkeä kuin ruumista". Niin kauan kuin heidän suhteensa supistuikin miltei yksinomaan kirjeenvaihtoon, eivätkä mitkään vieraat elementit päässeet heitä häiritsemään, kävikin kaikki tasaista kulkuaan. Mutta kun Ernst Ahlgren joutui lähempään kosketukseen muun maailman kanssa ja ihmiset antoivat heidän ystävyydelleen toisen värityksen kuin mitä sillä todellisuudessa oli, eivät hekään voineet väistää väärinkäsitysten kareja.
Ei mikään ollut sen vieraampaa Ernst Ahlgrenille hänen suhteessaan Lundegårdiin kuin eroottinen tunne, ja siksi muiden ihmisten epäilykset kiusasivat häntä, varsinkin kun hän pelkäsi Lundegårdinkin samaa olettavan. "Tukholmassa pelkäsin vielä tavallista enemmän, että luulisit minun olevan rakastuneen sinuun ja että olettaisit minun tulleen sinne vain sinun tähtesi", kirjoittaa hän Lundegårdille, "ja siksi luulin sinun jäykkyytesikin johtuvan vain siitä vastenmielisestä tunteesta, jota tämän luonnottoman oletuksen täytyi sinussa herättää."[44] Ja "suureen kirjaansa" hän samoihin aikoihin kirjoittaa: "Koko olentoni tahtoo ikäänkuin liueta yhdeksi ainoaksi suureksi pilkannauruksi sen johdosta, että minua koetetaan ryvettää erotiikalla, minua, joka ajoittain tuskin ajattelenkaan, mitä sukupuolta olen." Mutta samalla tähän pelkoon sekaantuu toinenkin tunne: että Lundegård vain säälistä jatkaisi ystävyyttä tietäessään miten iloton ja yksinäinen hänen elämänsä oli. Vapautuakseen tästä nöyryyttävästä tunteesta, Ernst Ahlgren sanoo hänelle: "Minustakin tuntuu vapautukselta, kun ei tarvitse enää kirjoittaa. Aavistin, että näin kävisi. Mutta en ole katkera silti. Minulla ei ole ainoatakaan pahaa muistoa meidän ystävyydestämme. Se tuntuu nyt vain niin kaukaiselta."[45]
Mutta tähän rikkoontumiseen oli toinenkin syy. "Pengar'in" ilmestyttyä olivat ystävykset Ernst Ahlgrenin ehdoituksesta ryhtyneet yhdessä kirjoittamaan näytelmäkappaletta, johon aihe otettiin hänen "Koketten" nimisestä novellistaan. Suullisesti he aluksi keskustelivat henkilöittensä luonteista, jakoivat sitten eri kohtaukset keskenänsä, tarkastivat toistensa työtä, lisäsivät, pyyhkivät ja korjasivat ja jälleen keskustelivat suullisesti keskenään, kunnes näytös näytökseltä valmistui heidän käsistään. Ja kun sitten "Final" syksyllä 1885 tuli painosta, ilmestyivät molempien työtoverien nimet ensi kertaa rinnakkain julkisuudessa. Ernst Ahlgrenin nimellä oli silloin jo hyvä kaiku yleisön parissa, sillä edellisenä keväänä oli hänen "Pengar" teoksensa suuresti vahvistanut hänen kirjailijamainettaan, Lundegård sitä vastoin yritti vasta ensi askeleitaan kirjallisella alalla. Siksipä yleisö käsitti tämän nimien yhdistelmän vain jonkunmoiseksi naiiviksi yritykseksi Ernst Ahlgrenin puolelta vetää esille persoonallinen ystävänsä, eikä tällaisia epähienoja viittauksia puuttunut arvosteluistakaan. Se oletus, että Lundegård olisi siis vain jonkinlainen kirjallinen parasiitti, loukkasi luonnollisesti hänen kirjailija-ylpeyttään.