Kirjeenvaihtoa jatkui kuitenkin aina syksyyn 1886, joskin sävystä voi huomata, ettei toverillinen suhde ollut entisellään. Se katkesikin kokonaan, kun norjalaisen H. Jaegerin romaani "Kristiania-bohémen", jota Ernst Ahlgren ankarasti paheksui, mutta Lundegård sitä vastoin julkisestikin puolusti, otettiin takavarikkoon, ja kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin heidän välinsä tuli jälleen entiselleen.
Kuinka syvästi tämä tapaus koski Ernst Ahlgreniin, siitä on selviä todistuksia "suuressa kirjassa". Niinpä hän kirjoittaa:
"Nyt minulla ei ole enää mitään ilon syytä. Hän ei ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, minä en voi syyttää häntä mistään. Kaikki kävi niinkuin oli pakko käydä; se oli välttämättömyyden laki...
"Minä tahdon, että sinä lähdet minun luotani minun koettamattakaan pidättää sinua. Minä tahdon itsekin poistua. Mutta vain kehittyäkseni hiljaisuudessa, voidakseni kerran taas palata, ojentaa sinulle käteni ja sanoa: kelpaanko minä nyt sinun vanhaksi toveriksesi?
"... Minä toivon, että voisit rakastua, sillä sinun erotiikkasi ei liikuta minua. Minä olen kuin sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun mitä hyvänsä. Ja kun sinä kerran pääset siitä selville, niin joutuu meidän suhteemme taas tasapainoon. Me emme anna liian paljon, mutta emme myöskään liian vähän toisillemme. Ja hankaukset loppuvat. Siihen välinpitämättömyyteen, joka kaikesta tästä on seurauksena, yhdistyy samalla myös hyväntahtoisuutta... Sellainen ystävyys yksin on kestävä ... se on inhimillisten tunteiden vakuutuslaitos; sillä kun suuret kapitaalit katoavat ja ihminen sydämen haaksirikon jälkeen seisoo tyhjin käsin, niin on aina tallella pieni varasto vanhaa hyväntahtoisuutta rauhoittavine välinpitämättömyyden annoksineen, kun sellaista tekee mieli. Me vanhat olemme tulleet vanhoiksi voidaksemme ymmärtää teitä, jotka olette nuoria. Se ainakin on luonnon tarkoitus, vaikka ihmiset turmelevat kaikki."[46]
Paria viikkoa myöhemmin on viimeinenkin katkeruuden kärki kadonnut, mutta kaipaus on silti yhtä syvä:
"Tunnen hiljaista, haikeaa kaihoa", kirjoittaa hän, "ikäänkuin joku rakkaista omaisistani olisi kuollut ja jokapäiväinen elämä olisi peittänyt hänet alleen, niin ettei pintapuolinen katselija voisi mitään huomata...
"Sen tosiasian, että minun kaipaukseni on niin syvä ja hänen niin vähäinen meidän erottuamme toisistamme, pitäisi todistaa minulle, miten henkisesti köyhä minä olen, sillä jos hänellä olisi ollut yhtä paljon iloa minusta kuin minulla hänestä, niin ei hän tällä tavalla olisi lähtenyt luotani... Mutta tämän täytyy kannustaa minua: tahdon näyttää hänelle, että olisi maksanut vaivaa pysyä luonani..."[47]
Kaikki väärinkäsitykset ja erimielisyydet olivat kuitenkin kuin poispuhalletut, kun Ernst Ahlgren ja Axel Lundegård seuraavana kesänä kohtasivat toisensa Kööpenhaminassa. Ja ystävyys jatkui sitten samentumatta siihen saakka, kunnes toinen, heitä itseään väkevämpi voima, katkaisi sen.