["Pengar."]
Naisasia, tuo 1880-luvun polttavin päivänkysymys, jonka pohjoismainen kirjallisuus oli ottanut ohjelmistoonsa ja jota naiset omassa leirissäänkin alkoivat yhä suuremmalla kiihkolla ajaa, ei jättänyt Ernst Ahlgreniakaan rauhaan. Tosin hän vain kirjallisuuden välityksellä saattoi seurata mukana, naisasianajajista ei ainoakaan ollut hänelle persoonallisesti tuttu, mutta hänellä oli ikäänkuin veressä kaikki ne aatteet, jotka hänen ympärillään kytivät. Olihan hän omassa elämässään taistellut juuri näiden samojen oikeuksien puolesta, joita naisasianajajat vaativat, olihan hän itse kapinoinut niitä ennakkoluuloja vastaan, jotka ehkäisivät naisen vapaata kehitystä ja kielsivät häneltä oikean ihmisarvon.
Mikä oli siis sen luonnollisempaa kuin että Ernst Ahlgren, ryhtyessään syksyllä 1884 kirjoittamaan ensimäistä suurempaa teostansa, tahtoi myös sanoa sanansa tässä asiassa. Hän tahtoi näyttää maailmalle, että "naisetkin ovat ihmisiä, joiden tulee itse valvoa tekojansa, eivätkä vain kauppatavaraa, joita on hoidettava tulevan ostajan taikka nykyisen omistajan varalta". Ja hänellä oli nyt jo selvillä, että "jokainen työ", jonka hän tästä lähin oli suorittava, "oli valaiseva vain jotakin uutta puolta tästä samasta asiasta".[48]
Mutta vaikka Ernst Ahlgrenilla täten oli programmi aivan selvillä, niin tendenssi oli hänestä sittenkin kaukana. Etupäässä siksi, ettei hän ollut mikään teorian ihminen, vaan taiteilija kauttaaltansa. Hän ei ollut koskaan vain teoreettisesti pohtinut näitä kysymyksiä joko samaa-ajattelevien tai vastustajien kanssa, hän ei ollut koskaan ottanut osaa yhdistys- eikä kokouselämään, mutta sen sijaan hän oli itse elänyt, katsonut näitä riitakysymyksiä suoraan silmiin. Hän ei ollut reformaattori, joka rakkaudesta koko naissukupuolta kohtaan olisi ruvennut yhteistä asiaa ajamaan, vaan hän kuului itse niiden joukkoon, jotka omassa elämässään olivat saaneet kärsiä. "Minä en ole ajattelija," sanoo Ernst Ahlgren itsekin, "vielä vähemmän maailmanparantaja. Minä olen vain maalarin silmä, jossa oma aikani kuvastuu. Enkä minä pyydä muuta kuin taiteilijan varmaa kättä, jotta voisin esittää kaiken sen, minkä näen."
"Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule", kirjoittaa hän kerran Gustaf af Geijerstamille, "se on aivan luonnettani vastaan ja sitä paitsi on minulla se varma vakaumus, että taiteella on oikeutta olla olemassa oman itsensä vuoksi, puoluetta palvelematta. — Että individuaalinen elämänkatsomukseni pilkistää joskus kertomuksen alta esiin, niinkuin merenpohja veden läpi, ei ole myöskään mitään tendenssiä: se on vain luonnollinen seuraus siitä, että minussa on yksilöllisyyttä."[49]
Tätä kantaansa hän selittää laajemmin eräässä kirjeessään Ellen Keylle: "Minä sanon nyt kerta kaikkiaan, että olen liiaksi yksinomaan taiteilija voidakseni ottaa 'kysymyksiä' periaatteelliselta kannalta. Minulle kaikki on relatiivista, minä tarkastelen jokaista teoriaa eri puolilta, mutta aina määrätyssä suhteessa itse yksilöön tai kysymyksessä-olevaan tilanteeseen. Jos esiintyisin siveyssaarnaajana, olisi se äärettömän suuri vika minun puoleltani, sillä minun tehtäväni ei ole saarnata, vaan kuvata omaa aikaani. Minä rakastan mitä intohimoisimmin lihaa ja verta. Mitä dogmit minua liikuttavat!
"Rakkauteni kaikkea inhimillistä kohtaan vaikuttaa sen, että helposti viekoitun näkemään sen silmillä, jonka kanssa puhun, tunkeutumaan hänen ajatusjuoksuunsa; kaikkein helpoimmin tietysti, jos tuo henkilö on minulle rakas. Se ei ole vilpillisyyttä poissaolevia kohtaan. Se ei ole oikeastaan epäitsenäisyyttäkään, sillä voinhan joskus seisoa aivan yksin ylivaltaa vastaan, olenhan sitä täällä (Hörbyssä) tehnyt aina viime vuosiin saakka; mutta silloin eivät yleiset väitteet ole kysymyksessä, vaan teot, itse elämä. En tahdo myöskään tulla valetuksi määrättyihin ihmiskaavoihin, minulla on yllin kyllin työtä tutkiessani erikseen kutakin elävää ihmistä yksilönä, minä en kirjoita tendenssin vuoksi, en voi koota eetillisiä periaatteitani miksikään järjestelmäksi, minä en tahdo sitä tehdä, se ei ole minun asiani; jos yritetään muodostaa sellaista järjestelmää minun lausunnoistani ... niin ei se ole monenkaan äyrin arvoinen. Minulla on sekä mielipiteitä että periaatteita, mutta ne ovat vain ikäänkuin yksityistarvetta varten olemassa. Minä toimin niiden ja oman luonteeni mukaan, mutta minulla ei ole suurta halua ympätä niitä muihin. En halua mitään muuta kuin käsittää sitä henkilöä, jonka kanssa keskustelen. Tahdon ammentaa enkä antaa. Minun luonteeni on sellainen. Minä tarvitsen aiheita, aiheita, aiheita! Minä tarvitsen moninaisuutta, vivahteita, elämää. Niin pian kuin on kysymyksessä abstraktisen aatteen joko puolustaminen tai vastustaminen, olen aivan kyvytön. Puoluemiehenä en kelpaa mihinkään. Minun mielestäni melkein jokainen ihminen on oikeassa, omalta kannaltaan katsoen; ja sitten minä riistäydyn mukaan ja katson asiaa siltä kannalta niin kauan, kunnes olen syventynyt hänen ajatusjuoksuunsa. Sitä ei voi sanoa horjuvaisuudeksi. Kun minun on tehtävä jokin päätös asiassa, joka koskee minua itseäni, näen sen myös omin silmin, mutta toisten suhteen ei minulla ole omaa mielipidettä."
Ja ikäänkuin pisteenä kaikille näille väitteilleen hän sanoo lopuksi:
"Kaikki, jotka ovat huvitetut minun mielipiteistäni, etsikööt niitä teoksistani ja teoistani, älkööt kiinnittäkö huomiota siihen, mitä muut väittävät minun ajattelevan. Olen siksi suljettu, ettei kukaan voi tuntea minua niinkuin nurinkäännettyä hansikasta. On todellakin naurettavaa, että ystäväni väittelevät keskenään olenko siveyden vai epäsiveyden apostoli. Minua eivät mitkään abstraktiset kysymykset sinänsä huvita, kaikki on minulle relatiivista. Eihän kukaan vaivaa päätänsä sillä, onko suuri kuormahevonen kala vai lintu; jokainen tietää, ettei se ole kumpaakaan. Samoin on myös minun laitani."
Samoinkuin Ernst Ahlgren esikoisteostansa varten oli valinnut aiheet siitä todellisuudesta, joka oli hänelle täysin tuttu, samoin hän ei tälläkään kertaa lähtenyt kauaksi aineksia etsimään. Hän meni vain omaan sydämeensä, tehden tiliä omasta elämästänsä: lapsuudestansa, jonka ristiriitaiset olot olivat laskeneet perustuksen hänen säröiselle luonteelleen, nuoruudestansa, jolloin vanhemman auktoriteetti oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen aikeensa ja estänyt hänen kehitystänsä vain siksi, että hän oli nainen, ja avioliitostansa, jonka nöyryytykset ja kärsimykset olivat vihdoin tehneet hänestä itsenäisen ja voimakkaan persoonallisuuden.