"Pengar" on Ernst Ahlgrenin itsetunnustus. Mutta samalla se on myös kaikkien murrosajan naisten itsetunnustus. Ja tuo seikka antaakin sille sen varsinaisen lennon. Sillä siinä ei ole sairaalloisen ja kärsineen sielun hempeämielistä vaikeroimista, joka ei jaksa kohota omaa rajoitettua ajatuspiiriänsä korkeammalle, vaan se tulkitsee kokonaisen sukupolven kohtaloa, kokemuksia, jotka vaikuttavat eletyn voimalla siksi, että ne ennen taiteellisen muotonsa saavuttamista ovat kiteytyneet tekijän omassa sielussa.

Selmassa Ernst Ahlgren on luonut kuvan lahjakkaasta, opinhaluisesta ja tarmokkaasta naisesta, jolla on suuret kehitysmahdollisuudet ja kaikki edellytykset itsenäiseen elämään, mutta ahtaitten olojen ja ennakkoluulojen pakosta tukahduttaa halunsa ja alistuu kohtaloonsa, kunnes hänen olentonsa sulut vihdoin murtautuvat rikki ja hän alottaa elämänsä alusta. Ne kahleet, joihin kohtalo hänet aluksi kytkee, estävät häntä luonnollisella ja terveellä tavalla käyttämästä sisällistä voimaansa ja hän jäykistyy ja kovettuu siksi, että hänen elämänsä on vailla rakkauden lämmittävää ja jalostavaa voimaa. Sen vuoksi ei naisellisuus pääse hänessä puhkeamaan täyteen kukkaansa, hänen kykynsä ja lahjansa eivät kehity oikeaan kauneuteensa, ja hänestä tulee tuollainen omituinen olento, joka ei oikeastaan ole kumpaakaan sukupuolta.

Selman kaikki taipumukset viittaavat taiteilijauralle. Mutta kun tämä tie häneltä suljetaan, menee hän uhalla naimisiin itseään paljoa vanhemman miehen kanssa, siksi että hän siten luulee saavuttavansa vapauden. Ja tavallaan hän sen saavuttaakin. Hänestä tulee rikkaan miehen vaimo, jonka pienimmätkin toiveet ja oikut täytetään, ulkonaisesti häneltä ei puutu mitään, mutta sisällisesti hänen elämänsä on ontto ja tyhjä. Rakkaudetta hän on solminut liittonsa, ja vaikka mies ei vaadikaan häneltä muuta kuin oikeuden saada häntä rakastaa, niin juuri se seikka, että hänen on pakko alistua siihen voimatta itse tuntea vastarakkautta, nostattaa hänessä häpeän tunteen, saa hänet halveksimaan sekä itseään että miestään. Tästä alennustilasta herättää hänet hänen lapsuudentoverinsa, jota hän tietämättään on vuosikausia rakastanut, ja hänen vaikutuksestaan hän alkaa kehittää itseään, opiskella ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Koko hänen elämänsä saa uutta sisältöä, mutta samalla myös vapautumisenhalu hänessä kasvaa. Hänellä ei ole enää sitä kimmoavaisuutta, että hän voisi kiintyä toiseen ihmiseen, hänen aviolliset kokemuksensa ovat järkyttäneet hänen sisintänsä siinä määrin, ettei hän kykene näkemään rakkaudessa enää muuta kuin jotain rumaa ja alhaista. Hänen tunne-elämänsä on siksi näivettynyt, ettei hän jaksa enää uskoa oman rakkautensa voimaan eikä kykyyn tehdä toista onnelliseksi. Mutta hänellä on koko tarmonsa ja työkykynsä vielä jäljellä, rakkautensa taiteeseen, ja se antaa hänelle voiman rikkoa avioliittonsa ja alottaa elämänsä alusta.

Loppukohtaukseen, jossa Selma ilmaisee päätöksensä miehelleen, joka vuosikausia on elänyt hänen rinnallaan aavistamatta mitään, kärjistyy kaikki se, mitä Ernst Ahlgren tällä teoksellaan on tahtonut sanoa. "Vihkiminen antaa laillisen oikeuden", sanoo Selma miehelleen, "mutta ei siveellistä. Sinä, joka itse olet vapaa, etkä koskaan voi muuta olla, tuskin voit mielessäsi kuvitellakaan miltä tuntuu, kun on kadottanut kaiken oikeutensa omaan itseensä, vaikka tietääkin olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva olento, jolla on oma tahto... Minä en ole toisten naisten kaltainen, minä en voi arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni... Minä tahdon elättää itseni omalla työlläni."

Miehelle vaimon koko käsityskanta on aivan vieras, heidän välillään ei ole minkäänlaisia henkisiä kosketuskohtia. Hänelle vaimo merkitsee vain oman aistillisuuden tyydyttämistä, hän ei hetkeäkään epäröisi, jos hänen pitäisi valita vaimon "persoonallisuuden tai ruumiin" välillä, niinkuin Selma sanoo. Hänen mieleensä ei ole edes se epäilys juolahtanut, ettei hän olisi voinut hänelle kaikkea antaa, sillä hän on luullut rahan voivan kaikki korvata ja luottanut täydesti siihen oletukseen, että "rakkaus tulee jälestäpäin". Hän ei käsitä, että se vastenmielisyyden tunne, jonka jo ensimäinen suudelma herättää nuoressa tytössä, on juurtunut niin syvälle, ettei se koskaan voi haihtua, vaan että sen täytyy viedä eroon niin pian kuin tyttö on naiseksi herännyt. Hän ei ymmärrä, että nainen, joka rakkaudetta antautuu miehelle, olkoonpa vain hänen vihitty aviopuolisonsa, tuntee itsensä "langenneeksi" naiseksi, joka ruumiillaan maksaa kaiken sen, minkä hän miehen kädestä vastaanottaa. Ja tämä alentava kokemus, se nostaa nuoren naisen haarniskaan sitä kieroa yhteiskunnallista lakia vastaan, joka antaa naiselle oikeuden mennä naimisiin ennenkuin hän on täysi-ikäinen ja ennenkuin hänet voi asettaa edesvastuuseen omista tunteistaan ja teoistansa.

"Mitä minä olin meidän mennessämme naimisiin?" sanoo Selma. "Lapsi, joka tunsi yhtä vähän ihmisiä kuin itseäänkään, joka ei tiennyt mitä hänellä oli edessä ja joka oli valmis rakastamaan koko maailmaa siksi, että hän kaikissa asioissa oli yhtä naiivin tietämätön. Minulla ei ollut oikeutta hoitaa itse omaisuuttani, mutta vielä paljoa vähemmän minulla olisi pitänyt olla oikeutta määrätä omasta itsestäni." Ja sentähden "lapsen antama lupaus ei voi olla sitova naiselle", sanoo hän, "yhdentekevää onko tämä lupaus annettu alttarin ääressä tai muualla."

Vuosikausia on Selma tarvinnut tullakseen tähän johtopäätökseen ja voidakseen rikkoa avioliittonsa. Vuosikausia hän on alistunut ja vaiennut, mutta kun hän kerran rikkoo kaikki sulut ja häikäilemättä katsoo totuutta suoraan silmiin, niin on hänellä myös voimia panna aikeensa täytäntöön. Hän jättää kotinsa ja alkaa kahdella tyhjällä kädellä elämänsä alusta.

Eräässä senaikuisessa arvostelussa sanotaan kirjan lopun liiaksi muistuttavan Ibsenin "Nooraa". "Loppukohtaus on suorastaan tekemällä tehty, jotta tekijällä olisi tilaisuutta esittää ohjelmansa. Selma puhuu kuin kirja tai kuin nainen, joka pitää esitelmää naisasiasta."[50]

Aivan epäoikeutettu ei tämä arvostelu olekaan, sillä kirjan loppu eroaa suuresti sen yleissävystä. Tendenssi, josta muuten ei ole jälkeäkään, pistää tässä päänsä esille ja todellisen elämän sijalle astuu teoria, joka heikontaa itse tilanteen uskottavuutta. Sillä vaikka koko kirja onkin ikäänkuin tämän viimeisen päätöksen valmistelua, niin tulee sittenkin epäilleeksi, tokko Selma lopulta kuitenkaan on kypsä ottamaan tätä askelta. Tämän loppukohtauksen heikkoudelle ei Ernst Ahlgren itsekään ollut sokea, ja hän suunnittelikin teokselle toista loppua siltä varalta, että uusi painos olisi tullut kysymykseen.

Mutta toisaalta sai "Pengar" runsaasti kiitosta osakseen. Tälläkin kertaa, samoinkuin hänen esikoisteoksensa ilmestyessä, arvostelu kiinnitti huomiota ensi sijassa hänen omaperäisyyteensä, terävään huomiokykyynsä ja myötätuntoonsa kuvaamiaan aiheita kohtaan. "Paljon ja puhdasta ihanteellisuutta on realisti Ernst Ahlgrenilla", sanoo eräskin arvostelija. "Hän ei arkaile repiä alas olevia oloja, mutta hän näyttää selvästi asettaneen päämääräkseen rakentaa jotain sijaankin. Hän on etevä kirjailijayksilö, joka käsittelee tässä teoksessaan yhtä nykyajan tärkeintä kysymystä, ja ne mielipiteet, jotka hän tuo esiin, ovat lävitsensä terveitä, puhtaita ja jaloja."[51] Eräs toinen arvostelija sanoo häntä "naisasian puolustajaksi", lisäten samalla, ettei hän silti ole mikään "emansipatsioni-kiihkoilija". — Ja etevä esteetikko, professori Karl Warburg lausuu teoksen johdosta: "Tekijä osoittautuu olevansa hyvä kertoja, terve ja luonnollinen, ja hänellä on silmää elämän ilmiöille — niin hyvin ulkonaisille kuin sisäisillekin... Nuoren naisen kehityshistorian psykolooginen kuvaus ilmaisee sitä naisen sisimmän olennon ymmärtämystä, mikä on ominaisempaa nais- kuin mieskirjailijalle. Tekijä puhuu siinä yksilön kehityksen puolesta."[52]