Myöskin Norjan sanomalehdet asettuivat kiittävälle kannalle. "Aihe on käsitelty tavalla, joka herättää kunnioitusta, sen varma, hillitty ja maltillinen sävy ei ole alottelevalle kirjailijalle ominainen. Tekijä kunnioittaa siinä määrin aihettaan, että hän on jättänyt kaiken väärän häveliäisyyden siksensä. Yhtä vakavasti kuin hän käsittelee asiaansa, yhtä suoraan ja peittelemättömästi hän käy myös siihen käsiksi. Teos on kauttaaltaan vakava ja puhdas. Ei ainoakaan lause voi siinä loukata tervettä mieltä... Tekijällä on kunniaa siitä sekä taiteilijana että ihmisenä."[53]
Kaikki se tunnustus, joka täten tuli Ernst Ahlgrenin osaksi, ilahdutti häntä suuresti. Hän tuli siten lähempään yhteyteen muun maailman kanssa, eikä hän tuntenut itseään enää yhtä yksinäiseksi kuin ennen. Hänenkin elämälleen tuli nyt jokin tarkoitus ja päämäärä, jotain jonka hyväksi elää ja tehdä työtä. Ja miten rakas työ hänelle oli, siitä meillä on lukemattomia todistuksia. Niinpä hän kerrankin kirjoittaa Hellen Lindgrenille: "Ettekö rakasta työtä sen itsensä vuoksi? Minulle se on kaikkea muuta rakkaampi, lähinnä itse elämää, Jumalaa ... lähinnä kaikkea sitä, joka jää jäljelle, kun me itse olemme poissa ja joka antaa meille jonkinmoisen onnentunteen kesken onnettomuuttakin. Työ on minulle kuin hellä äiti, joka vain vähitellen on voittanut sydämeni, mutta nyt omistaa sen kokonaan... Ja kuitenkin olen joskus epäkiitollinen, kun hän ei ole lahjoittanut minulle kylliksi leikkikaluja — sellaisia, joita muut omistavat ja kadottavat, saavat ja hävittävät. Kun elämä joskus tuntuu liian raskaalta — ja siltäkin se väliin tuntuu — niin työllä on suuret, pehmeät kädet, joilla se lohduttaen sivelee väsynyttä päätä; ja kun joskus tuntuu yksinäiseltä, niin on sillä syvät, vakavat silmät, jotka voivat lempeästi hymyillä, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: eikö sinulla ole minua? — ja kun toimeentulo näyttää synkältä, nyökkää työ rohkaisevasti päätään: käännyhän minun puoleeni!"[54]
"Toivoisin, että minulla olisi työ, joka tuottaisi minulle jokapäiväisen leipäni", uskoo hän toisen kerran "suurelle kirjalleen", "työ, jota voisin tehdä aamusta iltaan, jotta joka ilta voisin paneutua oikein väsyneenä levolle ja aamulla noustuani tarttua siihen jälleen kiinni. Jos voisin vain säästää sen verran, että minulle jäisi kaksikymmentäviisi äyriä yli joka päivä, niin en tuntisi olevani kelvoton kaikkeen tässä maailmassa."
Ja mikä työnilo puhkeaakaan esille seuraavista sanoista: "Huonoista raha-asioista ja surkeista kulkuneuvoista huolimatta olen loistavalla tuulella. Se johtuu siitä, että minulla on niin tulinen työinto ja koko syli täynnä aiheita. Ne ikäänkuin nostavat päänsä esiin mullasta joka puolelta. Mutta onhan myös kevät ja aurinko paistaa ylitseni niin pian kuin pistän nenäni ovesta ulos... Ja Hörby on oikea kultakaivos niin pian kuin on kysymyksessä tyyppien ja henkilöiden etsiminen."[55]
Ja yksinäisyyden hetkinä, tuntiessaan persoonallisen onnen kaipuuta, hän lohduttaa itseään sanomalla: "Ei mitään itsellesi; kaikki työllesi." Ja sitten hän jatkaa: "Sinä hiljainen, yksinäinen työni, suuri, lämmin rakkauteni! Etkö sinä ole minulle kylliksi? Etkö ole minulle enemmän kuin joku ihminen — enemmän kuin sanat, joihin luottaisin, enemmän kuin ääni, jota kuuntelisin?"[56]
Ja toisen kerran hän kirjoittaa "suureen kirjaansa": "Työ on voima. Työ on sekä Jumala että saatana, sillä työ on kaikkea sitä, mitä sinussa on valoisaa ja pimeää. Kokonaan on sille antauduttava, ei vain puolittain... Sillä muuten on ihminen vain tyhjä kuori, jonka työ hylkynä heittää pois. Sisimmässäni jokin itkee ja valittaa. Herkkämielisyys — — naisluonne. Tartu käsinesi itkevää kurkusta ja kurista hänet. Sen mitä minä kaipaan, sen mitä nainen minussa polvillaan rukoilee, sen täytyy olla vain sivuseikka, jotain, jota työ aivan huolettomasti vain lahjoittaa ikäänkuin kaupanpäällisiksi, se ei saa merkitä mitään... Työ vaatii verta ennenkuin se antaa mitään. Molok, olen valmis heittämään kaikki kitaasi. Kunnianko vuoksi? Kunnia on humbuugia. Ei, vaan sen vuoksi, mikä merkitsee minulle elämää kuoleman jälkeen, taivasta ja autuutta ja korkeinta: mikä yksin on mielestäni suurta, kaikkein korkeinta, nimittäin: rauha. Rauha, se ei ole velttoutta; rauha on kaiken voiman yhdistymistä; rauha on täydellisintä sopusointua, missä kaikki on tasapainossa eikä ainoatakaan epäkohtaa ole. Rauha on viisaan lepo, se mitä kristityt sanovat levoksi Jumalassa."[57]
Mutta niin rakasta kuin työ Ernst Ahlgrenille olikin, niin itse kirjoitustyö oli sittenkin usein hänelle raskasta, hänen oli vaikea löytää oikeita sanoja, ja työ edistyi hitaasti. "Minä teen hitaasti työtä", valittaa hän. "Tavallisesti kirjoitan käsikirjoituksen neljään, viiteen kertaan, ennenkuin jätän sen kirjapainoon... Niin kauan kuin kykenen parantamaan sitä — keksimään sattuvampia sanoja saadakseni sanotuksi sen mitä haluan — niin muovailen, pyyhin ja kirjoitan uudestaan. Pyyhkiminen on vahvin puoleni. En kuitenkaan pyyhi repliikkejä. Tavallisesti ne saavat jäädä sellaisiksi kuin ne suoraa päätä olen kirjoittanut. Minä olen ikäänkuin saanut ne suorastaan toisten suusta, minun henkilöni puhuvat, siksi siinä ei ole mitään muutettavaa. Mutta kuvauksiin minä panen hirveän paljon työtä."[58]
"Koko voimani on siinä", sanoo hän toisen kerran, "etten koskaan pelkää mitään vaivaa. Kyvystäni ei edes kannata puhua — se on niin sanomattoman tavallinen, mutta minulla on harvinaisen väsymätön ja kestävä työvoima."[59]
Tavallisesti Ernst Ahlgrenilla oli monta työtä samalla kertaa tekeillä ja hän kirjoitti sitä, mikä kulloinkin oli hänen omaa tunnelmaansa lähinnä, antaen sattuman määrätä, mikä ensin valmistui. Teoksen syntymisestä ja työtavastaan hän kertoo kirjeessä Ellen Keylle seuraavasti:
"Enimmäkseen selviää minulle luonteen kehityshistoria kokonaisuudessaan, se selviää minulle salamannopeudella, saan sen ikäänkuin lahjaksi. Mutta sitten aihe alkaa vähitellen kasvaa, tuskin itsekään tiedän miten se tapahtuu, eri kohtaukset ja tilanteet muodostuvat, ne ovat ikäänkuin lepokohtia — faktoja — alkaessani kirjoittaa. Tämä ensimänen alku, joka tapahtuu päässä ilman minkäänlaisia ulkonaisia keinoja, se on tervettä ja vahvistavaa, se karkoittaa kaikki omat pikkuhuolet, se laajentaa katsetta ja elämänkäsitystä. Mutta kun sitten lasken kynän paperille, niin täytyy minun käyttää koko tahdonvoimani, sillä en saa sanoja aina lahjaksi, minun on pakko puristaa ne esiin omasta sielustani. Se kysyy työtä ja itsekidutusta, mutta se on minulle rakasta sittenkin. Miten voinkaan etsiä, kääntää ja punnita sanavarastoani, kun pitäisi saada esille juuri se, mikä on ominaisinta ihmisen luonteelle. Muistini on kuin äänirauta, mutta joskus on kovin vaikea kaikkien sanojen parista keksiä juuri se, jolla on oikea ääni. Minun pitää kuunnella ja kuunnella yhä uudestaan. Mutta kun sitten saan oikean äänen esille — mikä nautinto! Sitä ei voi kukaan muu kuin kirjailija käsittää. Tavallisille ihmisille on toinen synonyymi yhtä hyvä kuin toinenkin; niin ei ole minun laitani; sillä kaikkien sanojen joukossa ei voi olla kuin yksi ainoa oikea, eikä aina sitäkään." —