Jo ennenkuin persoonallinen tuttavuus oli tehtykään, oli Ernst Ahlgrenilla tilaisuutta tuoda esiin oma, kaikista puolueista riippumaton kantansa. Esselde oli näet uudistaessaan kutsunsa samalla sanonut pelkäävänsä, että Ernst Ahlgren oleskelunsa aikana Tukholmassa voisi "kadottaa sen tuoreuden ja iloisen elämänhalun", joka oli hänen "suurin voimansa luultavasti sekä kirjailijana että ihmisenä" sekä tulla "vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon, niin että siinä vallitseva elämänkyllästys ja nihilismi" voisi tarttua häneenkin. "Paljoa parempi näin ollen olisi", lausuu Esselde lopuksi, "että ainiaaksi jäisitte Hörbyhyn. Sillä me tarvitsemme jotakin vastapainoa kaikelle tälle — milloin typerästi, milloin nerokkaasti tulkitulle — pessimismille ja radikalismille."[61]
Ernst Ahlgren, joka luonteeltaan oli häikäilemättömän suora, tarttui heti näihin sanoihin kiihkeästi kiinni. "Jospa te ette vain luulisi minua muuksi kuin mitä olen!" huudahtaa hän. "Tendenssikirjailijaa ei minusta koskaan tule; siksi rakastan liiaksi elämän moninaisuutta. Ehkä olen myös huono 'puoluemies', sillä kun ihminen on saavuttanut mielipiteensä ja elämänkatsomuksensa n.s. käytännöllistä tietä, taistelemalla epäedullisissa oloissa ja omilla kokemuksillaan elämän koulussa, siinä koulussa, jossa saa maksaa sakkoa tyhmyyksistänsä, jossa omin kyynärpäin on pakko voittaa itselleen tilaa, jossa on nauranut oikeaa naurua ja vuodattanut oikeita kyyneleitä, kunnes on oppinut rakastamaan yksin riitatovereitansakin, vieläpä sitä vitsaa, jota on saanut maistaa, — niin silloin on vaikea alistua mihinkään 'ohjelmaan', sanottakoon sitä oikeistoksi tai vasemmistoksi, vapaamieliseksi tai vanhoilliseksi.
"Kaikki liioittelu ja yksipuolisuus on minulle vastenmielistä, ja kaikkein vastenmielisintä on minusta olla solidaarinen jonkun kanssa, olkoon se sitten joku korporatsiooni tai yksilö. — 'Tulla vedetyksi kirjalliseen vasemmistoon', sanotte te. Minä kuulun jo siihen. En siten, että olisin edesvastuussa toisista, yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta, vaan siten, että jos en voisi olla kuulumatta johonkin puolueeseen, niin yhtyisin vasemmistoon... Olen ollut yksin ympäristössä, jossa hän, jonka olisi pitänyt seisoa minua lähinnä, on leimannut 'Pengar'in' epämoraaliseksi, olen yksin uskaltanut kulkea tietäni eteenpäin. Luuletteko, että olisin hansikas, jonka kuka hyvänsä voisi käteensä vetää, että lyhytaikuinen oleskelu Tukholmassa voisi antaa minulle uuden elämänsuunnan, tehdä minut toiseksi, kuin miksi toisella paikkakunnalla olisin voinut tulla?... Luuletteko, että olen oikea parkusuu, joka aina on valmis toitottamaan muille mielipiteitänsä! Minun mielipiteeni muodostavat sen perustuksen, jolle rakennan elämäni, ne ovat syvällä kätkössä minua itseäni varten; ne eivät ole järjestetyt filosofisten järjestelmien mukaan, ne ovat hakatut ja muodostetut luonteeni ja olentoni mukaan, siitä elämästä, jota olen elänyt. En tahdo paljastaa uskoani ja elämänkäsitystäni koko maailmalle. Ne henkivät työssäni. Ne painavat leimansa tekoihini. Sieltä niitä etsittäköön. Minä olen kertoja, en mikään teoreetikko tai filosofi. Kaikkein vähimmin olen pessimisti. En koskaan voisi siksi tulla. Se on liiaksi luonnettani vastaan... Vaikka minä kärsinkin tuskia, niin on elämä sittenkin ihana. Vaikka minä joutuisinkin perikatoon, niin aurinko suo sittenkin valoa uusille sukupolville. Siinä missä minun käteni väsähtävät, tarttuvat nuoret kädet työhön. Minä olen hiekkajyvänen, joka voi tulla maahan muserretuksi. Mitä sitten! Onko maailma silti vähemmän kaunis?... Minäkö pessimisti? Siinähän juuri minun voimani, omaperäisyyteni ja tuoreuteni on, etten ole sitä. Minä rakastan niitä ihmisiä, joita kuvaan, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. En koskaan voi unohtaa, että olen tuomittu, sairas, murtunut — sen vuoksi rakastan kaikkea tervettä ja voimakasta... Minä kuolen, siksi rakastan kaikkea mikä elää...
"Mutta minkään lipun alla en seiso. En suljetuin silmin ainakaan. Missä voin olla hyödyksi, missä parhaita voimiani voidaan käyttää, sinne minä asetun ja pysyn paikallani niin kauan kuin voimani riittävät ja niin pitkälle kuin se soveltuu minun kehitykseeni..."
Ja sitten hän lisää vielä:
"Olen kauan aikaa ollut kirjeenvaihdossa muutamien kirjailijoidemme kanssa, ja molemminpuolinen arvostelu on välittänyt tuttavuutta; kun olen ollut masentuneella mielellä ja ystävällinen sana on antanut minulle jälleen luottamusta, niin tämä sana on aina tullut vasemmistosta... On siis luonnollista, että tulen seurustelemaan näiden ihmisten kanssa. Minä en suosi 'klikkejä', en voi yksinomaan liittyä vain yhteen yhteiskuntaluokkaan tai leiriin. Kaikista, kaikista voi jotakin oppia, jos vain pitää silmänsä auki. Mitä monipuolisempi kokemus, sitä runsaammat työainekset."
Mutta ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta hän lopuksi puhkeaa sanomaan: "Olen pahoillani, että kirjeeni on ehkä saanut karhean sivumaun, jonka te voitte ymmärtää väärin. Minua ei ole kovin vaikea käsitellä. Ystävällisyys ja täydellinen vapauden tunne tekee minut vahaakin pehmeämmäksi."[62]
Esselden tarkoitus ei ollutkaan rajoittaa Ernst Ahlgrenin vapautta, ei edes tyrkyttää hänelle omia mielipiteitään, hän tahtoi ainoastaan varoittaa häntä. Sillä hän tunsi mitä lämpimintä myötätuntoa häntä kohtaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen hänen kykyään, joka hänen mielestään herätti suurempia toiveita kuin ainoankaan senaikuisista naiskirjailijoista.
"Te saatte olla minun luonani yhtä vapaa kuin lintu", vastaa hän Ernst Ahlgrenin kirjeeseen, "vapaasti te saatte työskennellä huoneessanne, josta voitte nähdä vuolaan virran, saatte mielenne mukaan puhua tai olla vaiti, lukea tai vaipua mietteihinne salissa lampun ääressä tai omassa huoneessanne, vapaasti voitte tulla ja mennä, seurustella kanssani tai olla yksiksenne — aivan miten itse kernaimmin haluatte."[63]
Marraskuun alussa 1885 Ernst Ahlgren, Esselden ystävällistä kutsua noudattaen, saapuikin Tukholmaan. Vain kerran ennen hän oli käynyt pääkaupungissa, keväällä 1878, jolloin hän kirjailija Edvard Bäckströmin kehoituksesta matkusti sinne persoonallisesti tutustuakseen häneen ja saadakseen häneltä suullisia neuvoja kirjallisten töittensä suhteen. Mutta tällä kertaa hän saapui sinne jo tunnettuna ja tunnustettuna kirjailijana ja itse hän odotti paljon tästä matkastansa, toivoi tekevänsä tuttavuuksia kirjallisissa piireissä ja saavansa uusia herätteitä ja vaikutelmia. Ja ennen kaikkea hän toivoi pääsevänsä vapaampiin ja suurempiin oloihin. Hän oli niin läpeensä väsynyt pieneen maaseutukyläänsä, jossa hän toistakymmentä vuotta oli nyt elänyt; sillä siellä hänellä "ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi voinut puhua töistänsä, harrastuksistansa tai toiveistansa", niinkuin hän Esseldelle valittaa, ei väsymyksen hetkinä "mitään muuta kuin painostavaa yksinäisyyttä".[64]