Yksinäisyydentunnetta oli vielä suuresti lisännyt monivuotinen sairaus, joka esti häntä vapaasti liikkumasta. Tosin hän ei enää pitkään aikaan ollut vuoteenomana ollut muuta kuin ajoittain, mutta hänen terveytensä oli sittenkin horjuva ja kainalosauvoitta hänen yhä edelleen oli mahdoton liikkua. Kaikkien hänen aikeittensa toteuttaminen riippui alituisesti tästä tyrannista, joka milloin hyvänsä kuumeenväristyksinä saattoi yllättää hänet ja sitoa hänet useiksi päiviksi huoneeseen. "Jollen tule sairaaksi, olen marraskuun 3 p:nä Tukholmassa",[65] kirjoittaa hän nytkin Esseldelle. "Jos terveyteni vain sallii", nuo sanat ovat alituisesti hänen huulillaan. Mutta hänen henkinen voimansa, hänen tavaton tarmonsa auttoi häntä kerta toisensa jälkeen voittamaan ruumiillisen heikkouden.
Ernst Ahlgren oli pelännyt tekevänsä epäedullisen vaikutuksen Esseldeen, sillä hän tunsi liiankin hyvin oman jäykkyytensä ja ujoutensa vieraitten parissa. Esselden suuri ihmistuntemus ja hienostunut sivistys auttoi heidät kuitenkin ensimäisen jäykkyyden yli ja heidän välillään muodostui tuttavallinen ja lämmin ystävyydensuhde, joka tosin ei perustunut sielujen sympatiiaan, mutta johon toisen suojeleva, miltei äidillinen tunne ja toisen syvä kiitollisuus painoi leimansa.
Esselde tekikin kaikki mitä hän saattoi, jotta hänen vieraansa viihtyisi. Hän antoi hänen käytettäväkseen hauskan dubbletin, jossa Ernst Ahlgren saattoi rauhassa työskennellä, hän vei hänet mukanaan kokouksiin, konsertteihin ja teattereihin ja pani toimeen kutsuja kodissaan, jotta hänen vieraansa voisi tutustua pääkaupungin huomattaviin henkilöihin, varsinkin naisasianajajiin.
Seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen antaa Ellen Key eräästä illanvietosta "Nya Idun" nimisessä naisten yhdistyksessä, jonne Ernst Ahlgren oli kutsuttu:
Keskustelu, joka oli ollut tavattoman vilkasta, keskeytyi äkkiä, kun tuttujen kasvojen keskelle ilmestyi kookas, mustapukuinen olento. Kuka oli tuo vieras?
Jalomuotoinen pää, pieni ja siro kuin antiikin patsaan; miten kauniisti se kohosikaan solakan ja kauniskasvuisen vartalon varassa! Tumma tukka oli kierretty yksinkertaiseen, kreikkalaiseen solmuun — tässäkin suhteessa ei mikään häirinnyt harmoniiaa. Paksut, ikäänkuin noella piirretyt kulmakarvat, avoin, älykäs otsa, korkea, voimakas nenä, suu, jonka piirteet olivat sekä viehkeät että tarmokkaat — kaikki tämä ilmaisi rohkeutta ja elinvoimaa. Mutta syvä ryppy oli uurtunut kulmakarvojen väliin; epäilemättä ne usein olivat tuskasta vetäytyneet kokoon; hienoja poimuja, sellaisia, joita vain vuosikausia kestänyt kärsimys voi uurtaa, oli suun ympärillä; ja tarkkaavien, teräksensinisten silmien pohjalla piili alakuloisuutta. Sellaiseksi olisi traagillinen laulunjumalatar kuvattava tai Elektra — tai Antigone, sillä juuri samassa kaunis hymy kirkasti puhdaspiirteisiä kasvoja. Sellaiseltako hän näytti, tuo keski-ikäinen postimestarinrouva Skånesta, hän, jonka sanottiin piilevän miehisen salanimen takana?
"Hänen oma kärsimyshistoriansa oli varmaan vielä paljoa järkyttävämpi kuin kaikki mitä hän oli kuvannut. Ainakin sai siitä hiukan vihiä, kun hän tarttui kainalosauvoihin, jotka seisoivat hänen vieressään ja kulki niiden avulla sohvan luo, mutta hän liikkui niin joustavan sulavasti, että tuskin huomasi hänen turvautuvan niiden apuun."[66]
Ernst Ahlgren herättikin ulkonaisella olennollaan huomiota missä ikänä hän liikkui. Kadulla ihmiset pysähtyivät häntä katsomaan kysyen ihmeissänsä, kuka tuo tummaverinen, kainalosauvojen varassa liikkuva nainen saattoi olla, jolla oli niin kauniit silmät. Ja Lundegård kertoo yllämainitun "Nya Idun'in" illanvieton johdosta seuraavan keskustelun, joka oli sukeutunut erään tilaisuudessa läsnäolleen rouvan ja tämän miehen välillä. "No, minkä näköinen tuo uusi kirjailijatar oli?" tiedusteli mies kotiinpalanneelta rouvaltansa. "Kuin kuningatar", kuului ihastunut vastaus. "Kuin kuningatar — kainalosauvojenko varassa?" miehen ääni ilmaisi epäilystä. Mutta kun hän itse vähäistä myöhemmin oli tilaisuudessa näkemään Ernst Ahlgrenin teatterissa, oli hän valmis todentamaan rouvansa sanat: "Kuin kuningatar — vaikkapa vain kainalosauvojen varassa!"
"Mutta se, joka seurassa läheni Ernst Ahlgrenia", kertoo Ellen Key edelleen, "toivoen saavansa keskustella hänen kanssaan, erehtyi suuresti. Ei kukaan voinut sen järkähtämättömämmin olla vaiti suuressa seurassa kuin hän, ja pienemmässäkin hän harvoin yhtyi vilkkaampaan keskusteluun. Vain kahdenkesken hän saattoi esteettömästi puhua. Mutta miten hän sensijaan osasi kuunnella! Kuinka viisas hänen katseensa oli hänen seuratessaan keskustelua; miten suurta ymmärtämystä hänen hymyilynsä ilmaisikaan, kun jokin omaperäinen ajatus tai tunteenpurkaus puhkesi ilmi; miten kiitollista ja helppoa oli viekoitella esille hänen puoleksi hillittyä, mutta lapsellisen helmeilevää nauruaan, joka oli niin liikuttavaa siksi, että siitä pulppusivat esiin kaikki ne tukahdetut ilonlähteet, jotka piilivät hänen luonteensa pohjalla."[67]
Ernst Ahlgrenkin on "suureen kirjaansa" merkinnyt omat vaikutelmansa tästä illasta, jotka samalla ovat hänen ujolle ja aralle luonteelleen sekä hänen suurelle vaatimattomuudelleen kuvaavia. Hän sanoo: "Minua kiusasivat niin sanomattomasti kaikki nuo koreat valheet 'Pengar'in johdosta, joilla 'Nya Idun'in illanvietossa pitkin iltaa minua pommittivat ventovieraat ihmiset, joiden nimiä en edes voi muistaa. Miten nololta tuntuikaan seisoa siinä ja ottaa vain vastaan, voimatta heille vasten silmiä lingota, etten uskonut sanaakaan kaikesta siitä, mitä he sanoivat, vaan että tiesin, että kaikki oli vain komediiaa ja uteliaisuutta. Että minä olin tuollainen uusi ja kumma eläin, jota kaikki kiiruhtivat katsomaan, jotta heillä sitten olisi jotakin puheenainetta."[68]