Niin suurta ystävällisyyttä kuin Esselde osoittikin Ernst Ahlgrenille, niin ei Ernst Ahlgren sittenkään oikein viihtynyt hänen luonansa. Hänen vapauttansa sitoi Esselden liiallinen huolenpito ja holhous, häntä kiusasi se, että Esselden mielestä oli sopimatonta, jos hän esim. Lundegårdin tai jonkun muun miehisen tuttavansa kanssa läksi yksin teatteriin, ja tällaisista seikoista heidän välillään syntyi joskus kiivaitakin otteluja. Suurinta haittaa oli Ernst Ahlgrenilla kuitenkin siitä, että Esselde asui kaukana keskikaupungilta, ja koska hän ei voinut vapaasti liikkua, tunsi hän usein olevansa aivan ulkopuolella sitä kiihkeästi sykkivää elämää, jota hän kaipasi. "Ikkunastani näen lyhtyjen tuikkivan kaupungilta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa, "ja minä tunnen hivuuttavaa kaipausta sinne; tahtoisin, että ihmisvilinä olisi aivan oveni ulkopuolella, tahtoisin voida kulkea edestakaisin lyhtyjen valossa ja valaistujen puotien edustalla kadulla... Haluaisin pistäytyä johonkin kahvilaan, kun mieleni tekisi... Minulla täytyy olla eloa ympärilläni, muuten alakuloisuus yllättää minut... Jollen pimeän tultua ole tilannut itselleni hevosta, olen täällä yhtä sidottu kuin maatessani sairasvuoteella."[69]
Niinpä Ernst Ahlgren muutamien viikkojen kuluttua vuokrasikin itselleen kaksi pientä huonetta keskikaupungilla ja sen jälkeen hänen olonsa muuttui paljoa viihtyisemmäksi. Hän tunsi itsensä onnelliseksi omistaessaan nyt oman kodin, niin yksinkertainen ja tilapäinen kuin se olikin. Mutta joka tapauksessa se oli hänen omansa, josta hän itse suoritti vuokran, jonka hän järjesti oman mielensä mukaan ja jossa hän otti vastaan keitä hän halusi. Ja niin kodikas ja hauska tämä pieni koti olikin, että se veti puoleensa mitä erilaisempia ihmisiä, jotka kaikki viihtyivät siinä erinomaisesti.
Ani harvoin Ernst Ahlgren, joka enimmäkseen lepäsi sohvalla kipeän jalkansa vuoksi, sai ollakaan yksin. Hänellä oli, niinkuin Ellen Key kertoo, "aivan erinomainen kyky kerätä ympärilleen pienen piirin. Hän ei yrittänytkään pitää salonkia eikä panna toimeen henkisiä turnauksia, joissa hän itse olisi saanut esiintyä palkintotuomarina. Mutta hän vilkastutti pientä piiriään siksi, että hän itse oli aina niin kokonaan mukana; hän osoitti niin suurta mielenkiintoa jokaiselle erikseen, että hän sai kustakin aina parhaan puolen esille. Hänen sympatiiansa oli niin taipuisa, ja hän oli niin vapaa kaikista ennakkoluuloista ja dogmeista, että hän saattoi ymmärtää aivan vastakkaitakin mielipiteitä."[70]
Useihin niihin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui nyt yhteyteen, hän oli tutustunut jo aikaisemmin kirjeellisesti. Ensi sijassa ovat mainittavat veljekset Gustaf ja Karl af Geijerstam, edellinen "Nuoren Ruotsin" parhaita kirjallisia kykyjä, jälkimäinen ammatiltaan insinööri, syvä, filosofiseen mietiskelyyn taipuvainen luonne; molemmat pysyivät Ernst Ahlgrenin lähimpinä ja uskollisimpina ystävinä aina hänen kuolemaansa saakka. Samoin kirjailijat Georg Nordensvan, Oscar Levertin ja Hellen Lindgren kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä. Naiskirjailijoista hän tunsi suurinta hengenheimolaisuutta Ellen Keytä kohtaan; "hän on oikea ihminen, vailla kaikkea pikkumaisuutta", sanoo hän kerta hänestä Gustaf af Geijerstamille; samoin hän oli suuresti kiintynyt "yksinkertaiseen ja herttaiseen" Amanda Kerfstedtiin, jota vastoin "pirteä ja vilkas, hiukan itsetietoinen" Anne Charlotte Edgren-Leffler ja venakko Sonja Kovalevsky, "joka oli vain tulta ja leimausta", pysyivät hänelle vieraina, joskin he herättivät hänen mielenkiintoansa.
Kokonaista kolme kuukautta Ernst Ahlgren viipyi Tukholmassa. Jollei hän kotoa lähtiessään suorastaan toivonutkaan voivansa kokonaan muuttaa sinne, niin ajatteli hän kuitenkin jonkinlaisella kateudella kaikkia niitä, jotka olivat tilaisuudessa elämään pääkaupungin suuremmissa oloissa ja nauttimaan kaikista sen eduista. Mutta oltuaan siellä jonkun aikaa pääkaupungin elämä ei vastannut kuitenkaan hänen odotuksiansa. Niin hauska kuin hänellä usein saattoikin olla, tympäisi seuraelämä häntä, sen tyhjyys ja onttous pisti liiaksi hänelle silmiin, hän itse oli liian vakava voidakseen siitä ammentaa tyydytystä. Ja huomatessaan, ettei hän soveltunut tähän ympäristöön, näki hän kaikki vieläkin synkemmässä valossa kuin mitä todellisuus oli. Hänen pettymyksensä herätti hänessä katkeruutta, jota hän purkaa "suurelle kirjalleen".
Jo kaikkein ensimäinen vaikutus, jonka Tukholma häneen teki, oli epäedullinen. "Kas niin, nyt olen Tukholmassa", kirjoittaa hän tulopäivänsä iltana. "Tunnetko nyt itsesi vapaaksi? En, en ainakaan vielä. Ehkäpä se riippuu ilmasta... Ei, ei, ei; minua painostaa tämä naismaisuus. Sanottakoon mitä hyvänsä, minä en sovi yhteen naisten kanssa... Minua kiusaa kuullessani alituisesti puhuttavan siitä mikä käy laatuun — tai 'mikä ei sovi'! Tunnen tuon kaiken jo ilmassa."[71]
Ja pari päivää myöhemmin hän todentaa, ettei tämä ensimäinen vaikutus ollut vain tilapäinen. "Tunnen itseni yhä vielä niin vieraaksi täällä ja olen kerrassaan ymmällä", sanoo hän. "Jalkanikin on kipeä. Mutta on siihen toinenkin syy.
"Koko sisimpäni tuskittelee tukahdetun, kuohuvan vihan tunteen vallassa. Kaikki nämät ihmiset ovat sisimpien pyrkimysteni vihollisia. He ottavat elämän vain leikin kannalta, minulle se on vakavuutta. Kaikkialta lyö vastaani valheen ja vilpillisyyden löyhkä; se on tukahduttaa minut ja samalla lihakseni pingoittuvat voimattomassa raivossa. Mitä nuo ihmiset kaikki lörpöttelevät! Naisasiasta, työväen asiasta. Lorua. Lorua kaikki! — Kaikki heidän puheensa ovat yhtä liukkaat kuin saippuoidut tangot, ne luistavat käsistä, niihin ei voi millään tavalla tarttua kiinni. — Yksi ainoakin teko — osoittakaa minulle yksi ainoa terve ja voimakas teko, teoria, jossa olisi eloa! Olen aivan sairaana kaikesta tästä komediiasta, tästä tyhjästä laverruksesta, tästä ulkokultaisuudesta...
"Millaista elämää he täällä elävät? Tyhjentävät itsensä hermostuneella levottomuudellaan... Näyttäytyvät, pyrkivät esille. Aina vaan oma itse! Ei, jospa se olisi edes sitä; olisihan se sittenkin oikeutettua, mutta jokainen ajattelee vain omaa pientä kurjaa klikkiänsä. Klikin pitää päästä esille siksi, että joku yksityinen tahtoo kohota toisten olkapäille. — Tämä on muka sitä suurta maailmaa."[72]
Ja vielä sittenkin, vaikka hän on valmis myöntämään, että "kaikki ovat niin ystävällisiä, että olen aivan hämmästynyt", kun hänellä on tilaisuutta seurustella monien ystäviensä parissa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, vielä sittenkin hän sanoo: "Tukholma on juuri sitä mitä odotinkin. Suuri juorupesä. Ja kirjalliset suuruudet ovat pieniä, onttoja, kehnoja. Jokaisella on oman piirinsä leima. Ei kukaan uskalla olla oma itsensä. Täällä voi olla hauska — ihastuttavan hauska", lisää hän vielä, "mutta olla köyhä, päästä työllänsä eteenpäin ja kasvattaa itseään, se taitaisi olla vaikeaa. Minulle olisi oikea kirous asua täällä aina. Täällä ihminen joutuu väärään ja kieroon asemaan, hän ajattelee vain mainettaan ja turhamaisuuttaan eikä työtä!"[73]