Joulu-aatto, jota Ernst Ahlgren vietti tässä vieraassa ympäristössä ja kaukana kotoa, on epäilemättä ollut hänellä esikuvana, kun hän "Herr Tobiasson" nimisessä novellissaan kuvaa vanhan erakon tunteita, jonka sielussa taistelee keskenään kaksi olentoa, toinen "vanha höperö, joka ei voi olla rakastamatta koko maailmaa", toinen "piintynyt skeptikko, joka tekee pilkkaa omasta hempeämielisyydestään".
Miten hyvin me tunnemme Ernst Ahlgrenin itsensä herra Tobiassonissa, joka koettaa unohtaa, että on joulu-aatto ja aikoo viettää sen aivan kuin minkä tavallisen illan tahansa. Hän on yksin ja kuvittelee mielessään tahtovansakin olla yksin, mutta siitä huolimatta hiipivät kaikenlaiset jouluajatukset mieleen. Hänen täytyy vasten tahtoaankin tuottaa jouluiloa palvelijalle, joka hänen huonettaan siivoo, samoin emännälle, jolta hän on huoneen vuokrannut, sekä hänen lapsilleen; hänen täytyy se tehdä, vaikka hän samalla ei voi olla moittimatta itseään kevytmielisyydestä, johon hänellä ei olisi varaa. Ja hän seuraa vastenmielisesti nuorta sukulaistansa, kun tämä melkein väkipakolla vie hänet kotiinsa, ja epäilevin katsein hän tarkastelee nuoren parin iloa ja onnea, kunnes hän itsekin vastaanponnistuksistaan huolimatta joutuu saman ilon ja onnentunteen valtaan.
Me tunnemme tuossa erakossa Ernst Ahlgrenin oman jäykän, luotaantyöntävän luonteen, jonka kovan kuoren alla piilee niin paljon hellää ja epäitsekästä ja rakkautta janoavaa, mutta jonka ilmipuhkeamiseen tarvitaan miltei väkivaltaa toisten puolelta.
Oleskelu Tukholmassa, monet sekä vanhat että uudet ystävät, ne ne sittenkin kaikista Ernst Ahlgrenin mielenpurkauksista huolimatta olivat väkipakolla saaneet hänen luonteensa valoisamman puolen puhkeamaan esille. Sillä kun hän palasi jälleen kotiinsa, tuntui yksinäisyys kahta vertaa raskaammalta, ja "suuri kirja" tietää kertoa kovista synkkämielisyyden puuskista, jotka voittivat kaikki entiset oireet. Tuo synkkämielisyys, joka oli Ernst Ahlgrenilla suorastaan veressä — hän sanoo itse perineensä sen "aivan laillista tietä" isältään, iloiselta Thure Bruzeliukselta, joka pelkäsi siinä määrin yksinäisyyttä, että hän keskellä päivääkin saattoi nähdä kummituksia — se oli ilmennyt hänessä jo lapsena, ja tuo sairaalloinen tunne, niinkuin tiedämme, oli puhjennut itsemurhayrityksenä ilmi jo hänen avioliittonsa ensiaikoina. Sittemmin sairaus oli suuressa määrin sitä kiihoittanut. Silloin tällöin päiväkirja sisältääkin sellaisia lauseita kuin: "Ajattelen täydellä todella itsemurhaa", "Alan yhä vähemmän pelätä kuolemaa", j.n.e. Hän koetti parhaansa mukaan taistella tätä elämänkyllästystä vastaan, usein hän tuntikausia kulki ulkona rauhoittaakseen mieltään tai sulkeutui huoneeseensa, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hänen toiselta puolen terve ja voimakas luonteensa voittikin useimmiten varsin pian tämän hänen elämänsä pahimman vihollisen, ja kun puuska oli ohi, saattoi hän iloita elämästä ja sen vähimmistäkin ilmaisumuodoista kuin lapsi. Mutta "suuri kirja" kantaa useassa kohdin näiden taistelujen jälkiä.
"Isäni luonne, joka vähä väliä kuohahtaa minussa esiin, voittamattomalla voimalla ja mitä erilaisimmissa muodoissa", kirjoittaa hän kerta, "miltei peloittaa minua. Se peloittaa minua siksi, että se samalla tuntuu minusta niin vieraalta, se nousee sitä tervettä ja kylmää järkeä vastaan, jonka olen perinyt äidiltäni. Miten olenkaan taistellut kaikkia näitä luonnonvoimia vastaan, jotka ovat veressäni — taistellut ja hävinnyt, taistellut ja voittanut — mutta saamatta koskaan rauhaa, tuntematta koskaan aselepoa! — — Mutta vielä minä uskon tahdon ja järjen voimaan, vielä tahdon purra hampaani yhteen ja otella kaikkea sitä vastaan, mikä on sekä ulkopuolellani että sisälläni."
Mikä tuska ja yksinäisyyden pelko väräjääkään myös seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti heti palattuansa Tukholmasta kotiin:
"Kuljeskelen näissä huoneissa, joissa aina olen ollut vieras. Suruni on syvä, ikäänkuin joku minulle hyvin rakas olento juuri äsken olisi kannettu pois mustassa arkussaan, jotta koti on muuttunut yhdeksi ainoaksi, ammottavaksi tyhjyydeksi. Kaikki on autiota, ja sittenkin minun täytyy laahata jäljessäni elämän raskaita kahleita; — yksin — yksin! Polttavat kyyneleet tunkeutuvat silmäluomieni alta esiin kirjoittaessani, tahtoisin itkeä, rajusti kuin ukkossade, mutta se on mahdotonta tässä kuoleman jähmentämässä hiljaisuudessa. Tahtoisin omistaa ihmisen, jonka kanssa voisin puhua — jonkun, joka olisi minua rikkaampi, jonkun, joka olisi kaltaiseni, mutta paljoa suurempi, parempi kuin minä. Minä suren, etten koskaan ole sellaista tavannut. Sillä en voi jakaa ystävyyttäni, en voi antaa pois osaa siitä, kun en voi antaa sitä kokonaan.
"Olla onnellinen, se merkitsee, että voi unohtaa kuoleman, sairauden ja köyhyyden. Näistä kolmesta on luullakseni köyhyys pahin. Tai, minä tarkoitan, köyhyyden pelko. Tuo pelko on kuin kummitus minulle, fiksi ideea. Täällä se on suorastaan ilmassa. Se puristaa minua kuin painajainen eikä minulla ole voimaa vapautua siitä. En voi liikuttaa itseäni, sillä olen kuin halvattu; en voi hengittää, sillä kurkkuni on kokoonpuristunut; en voi huutaa, sillä ääneni haihtuisi ilmaan kenenkään kuulematta; en voi toivoa, sillä minulla ei ole enää voimaa elää.
"Kaikki on vain tyhjyyttä ja pimeyttä, silloin tällöin leimahtaa vain itsemurhanajatus mielessäni viimeisenä pelastuskeinona. Minä sureksin vain yhtä asiaa: onko minulla rohkeutta tehdä sitä? Minä tarkoitan, voisinko kestää epäonnistumisen vaaraa ja siten hankkia itselleni vain uusia kärsimyksiä. Mutta samalla ajattelen, että olisi järjetöntä tehdä se nyt. Täytyyhän minun ensiksi ainakin koettaa käyttää aiheitani. Jäähän tuo viimeinen keino sittenkin vielä jäljelle. Ainoa, jota pelkään, on se, että minulla ehkä sitten on vähemmän rohkeutta panna se toimeen. Turha pelko! Onnettomuuden tunne on aina siksi voimakas, että se voi voittaa pelon; ja jollei se sitä ole, niin ei se myöskään ole mikään voittamaton onnettomuus, eikä silloin ole myöskään syytä kuolla."[74]
Ja mikä katkeruus ihmisiä kohtaan huokuukaan hänen sanoistaan, kun hän jatkaa: