"Mikä päivä eilen! Tunsin olevani niin terve ja iloinen, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa," kirjoittaa hän. "Olisin voinut merkitä almanakkaani niinkuin ennen muinoin: täydellisesti onnellinen päivä. Olin onnellinen nykyhetkestä sekä huoleton huomisesta, en voinut tehdä työtä. Olisin tahtonut kirjoittaa vanhaan rakkaaseen kirjaani, mutta en edes sitä voinut. Sillä minulla oli niin suuri halu nauraa ja laskea leikkiä, ja vanha kirjani on melankoolikko, hän raukka ei naura koskaan."[80]
"Mikä ihana kevätpäivä tänään!" jatkaa hän paria päivää myöhemmin, — "niin hieno ja enteistä rikas. Luonto on täynnä odotusta. Kaikki on ikäänkuin pysähtynyt. Ilma ei ole kirkas, mutta taivas on omituisella tavalla pilvessä, se on valkeanharmaa, metallisen pehmeä. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä. Kaikki on hiljaista. En kuule varpusten viserrystä, kukko kiekahtaa vain silloin tällöin pitkien väliaikojen jälkeen, ja se kuuluu niin kaukaa, niin verhotusti, että tuskin voin käsittää korvani sitä selittävän. Olen kulkenut ulkona omissa mietteissäni, en tunne vähintäkään kipua tai pahaa tunnetta ruumiissani, koko olentoni on kietoutunut hiljaiseen hyvinvointiin kuin pehmeään, avaraan viittaan. Sellaisia päiviä täytyy pitää mielessä, sillä ihminen kärsii ja valittaa niin usein, tai jollei niin useinkaan, niin ainakin on hän halukas aina muistelemaan juuri niitä hetkiä. Ja se on väärin elämää kohtaan, vain pikkumainen luonne napisee epäkiitollisena, vaikka kerta toisensa jälkeen saakin sylin täydeltä rikkautta. Niinkuin nyt tänäkin päivänä! Sydämeni on niin täynnä onnea, että ikäänkuin etsin jotakin, jota vastaan voisin huuleni painaa — maata vasten, jota poljen, ryhmyisiä runkoja vasten, joiden oksat parissa viikossa puhkeavat ensi vihreyteensä. Mieleni on niin rauhallinen, niinkuin olisin pienin hiekkajyvänen maassa, joka yhtä vähän tuntee iloa kuin surua. Tuntuu siltä kuin työni olisi minä itse, kuin koko persoonallisuuteni olisi siihen sulautunut, kuin ihmiset ja olot eivät koskaan voisi tunkeutua minun ja työni väliin; sanalla sanoen, kuin eläisin yksinomaan siinä. Sen sopusointuisempaa oloa kuin tämä ei ihmismielelle voi ajatellakaan." — —
Niinkuin sanottu, olivat Geijerstam-veljekset tukholmalaisista tuttavista Ernst Ahlgrenille kaikkein läheisimmät. Ystävyys Karl af Geijerstamiin sai alkunsa siten, että Ernst Ahlgren ennen lähtöään Tukholmasta oli kutsunut tytärpuolensa, Matin luoksensa, ja kun hän itse kipeän jalkansa vuoksi ei kyennyt näyttämään hänelle kaupunkia, tarjoutui Karl af Geijerstam nuoren tytön oppaaksi ja joutui siten usein olemaan heidän seurassansa. Gustaf af Geijerstamiin oli Ernst Ahlgren jo aikaisemmin kirjeellisesti tutustunut ja tämän valoisa ja iloinen luonnonlaatu veti häntä puoleensa varsinkin siksi, että se muodosti terveellisen vastapainon hänen omalle synkälle tempperamentilleen. Ystävyydestään häntä ja hänen nuorta vaimoaan kohtaan Ernst Ahlgren puhuu eräässä kirjeessään seuraavasti:
"Minulla ei ole juuri tapana pitää ihmisistä, mutta minusta tuntuu siltä, kuin me olisimme aina olleet tuttavia, ikäänkuin jokin kohta vanhassa erakkosydämessäni olisi sulanut ja toinen puoli olentoani — — sillä minä olen jonkinmoinen Janus-olento — se puoli, joka on vielä aivan nuori ja virkeä, olisi ihmeellisen läheistä sukua teille. En tiedä ketään, jonka seurassa yhtä helposti kuin teidän olisin voinut voittaa persoonallisen, tahtoisinpa miltei sanoa, ruumiillisen arkuuteni."[81]
Mutta tähän ystävyyteen vaikutti myös suuresti se seikka, että Geijerstamin kirjallinen tuotanto oli Ernst Ahlgrenille läheistä sukua ja että hän pani häneen suurta arvoa kirjailijana. Puhuessaan esim. Geijerstamin vasta ilmestyneestä romaanista "Erik Granesta", joka m.m. koskettelee sukupuolikysymystä, sanoo hän: "Todellisuudessa, aivan tavallisessa arkipäiväisyydessä voi joskus piillä niin hienoa ja herkkää runoutta, että se voittaa kaikki maailman runoelmat, mutta samalla se on niin syvää ja haihtuvaista, että ihmiskäden on vaikea sitä kosketella turmelematta sitä samalla. Sinun on onnistunut kosketella tuollaista todellisuutta ilman että se sinun käsissäsi on särkynyt, sinä olet voinut siirtää sen teokseesi. Sen hienotunteisuuden vuoksi, joka on tehnyt tämän siirron mahdolliseksi, minä opin pitämään sinusta."[82]
Ja puhuttuaan lavealti saman teoksen johdosta äitien suhteesta poikiinsa sekä siveellisyyskysymyksestä, hän siirtyy lastenkasvatukseen yleensä. "Älä uneksi koskaan", sanoo hän, "että poikasi on jatkava elämäntyötäsi; siinä on vanhempien erehdys, että he kasvattavat lapsiaan siinä toivossa ja tuntevat sitten pettymystä, kun nämä kulkevatkin omia teitään, elävät omaa elämäänsä ja kompastuvat omiin loukkauskiviinsä. Opettaa heitä seuraamaan omaa luonnettaan ja vapaasti kehittämään omia voimiaan, erikoisominaisuuksiaan ja edellytyksiään, siinä kaiken kasvatuksen salaisuus. Mutta siihen vaaditaan vanhemmilta laajanäköisyyttä, ja myönnettävä on, että se, joka ei ole arvostelukyvyltään ja luonteeltaan harvinaisen itsenäinen, vuosien kuluessa kehittyy aina jossakin määrin yksipuoliseksi ja ahdasmieliseksi."[83]
Tämän kevään kuluessa Ernst Ahlgren alkoi kirjoittaa toista suurta teostansa "Fru Marianne'a" (Rouva Marianne). Hitaasti työ kuitenkin sujui, "keskimäärin kolme riviä päivässä", niinkuin hän Geijerstamille kirjoittaa,[84] mutta kesän tultua työvauhti parantuu ja sen loppupuolella hän on niin työssään kiinni, että jos hän "hetkeksikin sen jättää, kaipaa hän sitä kuin hullu". Kaiken aikaa työtä tehdessään hän on "mieleltään iloinen ja onnellinen ja täysin tasapainossa".[85] Tähän tyytyväisyyteen vaikutti suuresti sekin, että hän Esselden välityksellä alkukesällä oli saanut vastaanottaa sievän rahalahjan, 300 kr. eräältä naismesenaatilta, rouva Fredrika Limnelliltä, ja sen johdosta hän saattoi nyt toteuttaa erään kauan toivotun lempituumansa: vuokrata pari huonetta sivurakennuksessa ja järjestää ne työhuoneeksi itseänsä varten. "Tuntuu aivan sanomattoman suloiselta", kirjoittaa hän Lundegårdille, "kun saan istua yksin omassa pesässäni, omalla tuolillani, oman pöytäni ääressä, jonka omalla työlläni olen maksanut."[86]
Loppukesällä, juuri kun Ernst Ahlgren oli saanut ensimäisen luonnoksen "Fru Marianne'en" valmiiksi, tuli Ellen Key ja Karl af Geijerstam hänen luokseen vieraisille, ja hän luki heille tuoreeltaan uuden teoksensa. Nämät päivät, jolloin hän sai viettää yhdessä ystäviensä kanssa, olivat hänelle suurena ilonlähteenä, eikä iloa suinkaan vähentänyt se seikka, että ennen heidän lähtöään koko elämänaikuinen liitto solmiutui Karl af Geijerstamin ja Ernst Ahlgrenin rakkaimman lapsipuolen, Matin välillä. "Olen kovin onnellinen", kirjoittaa hän myöhemmin tulevalle vävypojalleen, "olen aina kadehtinut naisia, joilla on ollut poikia ja joille he todellisessa merkityksessä ovat voineet jotain olla. Sukulaisuussiteet eivät merkitse minulle mitään, ja sittenkin on minulla tavattoman selvät kotielämä- ja perhevaistot. Vanhoilla päivilläni on minulle tullut suuri tarve saada rakastaa ja tulla itse rakastetuksi, josta voin huomata, että kaikessa suhteessa olen oikea äitiluonne. Siksi olen niin itsekkään iloinen, että sinä tunnet kiintymystä minuun."[87]
Ernst Ahlgren olisi tuskin voinut saada sopivampaa vävypoikaa kuin mitä Karl af Geijerstam oli. Hän oli harvinaisen hieno ja syvä luonne, runollisen herkkä ja taipuvainen mietiskelyyn, mutta samalla hänellä oli silmää kaikille elämän käytännöllisille ilmiöille. Häntä on tahdottu leimata ateistiksi, ja vapaitten mielipiteittensä vuoksi hän saikin kestää mitä ankarimpia hyökkäyksiä; mutta pikemmin hän oli vain etsijäsielu, joka ei kieltänyt korkeimman olemassaoloa, vaikkei hän voinutkaan hyväksyä kirkon oppia. Hän, samoin kuin Ernst Ahlgren, ei tahtonut repiä kaikkea alas rakentamatta jotakin sijaan, vaikka hänen lyhyt elämänsä, jonka hän omisti kokonaan työlleen, eikä vähimmin sille työmiehistölle, joka kuului hänen johtonsa alle, sekä perheelleen, esti häntä toteuttamasta kaikkea sitä, mitä hän oli toivonut.
Tälle miehelle, joka epäilemättä suuressa määrin vastasi Ernst Ahlgrenin mies-ihannetta, hän antoi "ajatustensa, koko elämäntaistelunsa lapsen", niinkuin hän Mattia nimittää. "Eikö ole omituista, että kohtalo johti sinut kiintymään niin ennakkoluulottomaan tyttöön", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Näyttää aivan siltä, kuin olisin kasvattanut hänet varta vasten sinulle." Ja sitten hän kuvailee hänelle omaa suhdettaan tytärpuoleensa: "Matin kehitys on käynyt murroksitta, askel askeleelta ilman mitään häiriöitä. Siinä on ollut jotakin yhtenäistä, mikä ei ole niinkään tavallista. Ja sitten se, että hän ja minä olemme aina eläneet yhdessä; minulla on ollut vaivalloinen ja tuulen ajelehdittavaksi heitetty kehitystyö takanani, sen vaivoista ja häiriöistä ei Matti ole paljonkaan tiennyt, tulokset hän on vain imenyt itseensä niinkuin ilmasta. Hän on minun elämänperiaatteitteni ruumistuminen, hän on päivä päivältä puhjennut esiin minun omasta elämästäni: siinä selitys meidän harvinaiseen hellään suhteeseemme...