"Enkö minä siis ole hänen äitinsä?"[88]
Mutta samalla kun Ernst Ahlgren ymmärsi, että tästälähin "tyttären oli mentävä omaa tietään", hän työnsi kerrassaan sen ajatuksen luotaan, että sulhanen voisi ehkä vieroittaa heidät toisistaan. Hänen rakkautensa Mattiin oli niin vapaata kaikesta itsekkäisyydestä, ettei hänen mieleensä voinut edes juolahtaakaan, että hän tämän kihlauksen johdosta voisi jotakin kadottaa. "Minun sylini on avoinna", kirjoittaa hän, "kun teillä on halua tulla vanhan äitinne luo, mutta teidän ei tarvitse minun tähteni tulla luokseni, ei siksi, että pelkäisitte minun jäävän yksin, sillä sellainen ajatuskin tuntuisi pakonalaiselta, ei ulkonaisessa, vaan sisällisessä suhteessa, ja voisi muuttua sääliksi. Niin kauan kuin meidän molemminpuoliset tunteemme ovat elinvoimaisia, on teidän mahdoton vieraantua minusta, mutta jos ne heikkonevat, niin mitä iloa minulla siitä olisi, vaikka te omantunnonmukaisesti yrittäisittekin saada tunteenne jälleen eloon. Ei, älkää miettikö, älkää saivarrelko; olkoon tunteenne vapaa ja välitön, eläköön se omaa elämäänsä ja kuolkoon, jollei jaksa elää."[89]
Näiden kahden nuoren rakkaudessa Ernst Ahlgren näki toteutuneena kaiken sen, mitä vailla hän itse oli saanut elämässä olla, ja se teki, että hänen myötätuntonsa heitä kohtaan tuli vielä kahta vertaa suuremmaksi. Viimeiseen asti hän iloitsi heidän onnestaan ja osoitti aina mitä herkintä ymmärtämystä heitä kohtaan. "Rakas lapseni", kirjoittaa hän kerrankin Karl af Geijerstamille, "etkö luule minun tietävän, miten sinä kaipaat Mattia! Mutta ajattelehan, että teillä on vielä koko pitkä yhteinen elämä edessä! Mikä ilo piileekään siinä tiedossa. Ajattele sitä, kun levottomuus ja kärsimättömyys käyvät ylivoimaisiksi... Sillä rauha, hillitty levollisuus, se minun luullakseni antaa tunteille syvyyttä ja kestävyyttä, jota ne eivät koskaan voi saavuttaa, jos sallii niiden kuohua liiaksi ja tyhjentää itsensä... Sinä olet niin onnellinen, että koko elämän pitäisi avautua eteesi kuin aurinkoinen tie. Jospa voisit olla myös hiukan levollinen. Ajattelehan niitä monia, monia päiviä kokonaisen ihmiselämän varrella!"[90]
Kirjoittaessaan nämät sanat Ernst Ahlgren ei aavistanut, että onnen päivät, jotka olivat näille kahdelle suodut, olivat jo lasketut ja että nuorukaisen elämä, joka näytti olevan vasta alullansa, murtui kesken parasta miehuuden voimaa onnen hymyillessä hänelle kaikkein kauneimmillaan.
[Väljemmillä vesillä.]
"Minulla on muuttolinnun luonne", kirjoittaa Ernst Ahlgren keväällä 1886 Gustaf af Geijerstamille, "kun kauan aikaa olen sidottu samoihin ihmisiin ja samaan paikkaan, niin kuivetun henkisesti, ja silloin en voi muuta kuin tehdä työtä, purra hampaani yhteen ja vaieta, sillä ajatukseni eivät silloin ole iloisia eikä ystävällisiä."[91]
Tuo muuttolinnun luonne pääsi syksystä 1886 alkaen siinä määrin oikeuksiinsa, että Ernst Ahlgrenin elämä tästä lähin muuttui yhtämittaiseksi, rauhattomaksi matkustelemiseksi paikasta toiseen.
Kööpenhamina oli jo aikaisemmin ollut hänellä jonkunlaisena pakopaikkana, jonne hän läksi päiväksi tai pariksi tuulottelemaan, kun hän ei enää kestänyt kodin ummehtunutta ilmaa eikä ympäristön ahtaita oloja. Teatterit ja konsertit vetivät häntä puoleensa, ja matkan lyhyys oli aluksi syynä siihen, että hän valitsi Kööpenhaminan matkojensa määräksi eikä Tukholman. Mutta syksystä 1886 alkaen Kööpenhamina tuli ikäänkuin hänen varsinaiseksi olinpaikakseen ja vain käymältä hän enää pistäysi kotonaan.
Eräässä kirjeessä Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren viittaa siihen, joskaan ei aivan suoraan, että hän oli ajatellut täydellistäkin eroa kodistaan. "Ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu", sanoo hän siinä. "Voisihan olla mahdollista, että palaisinkin takaisin."[92]