Joka tapauksessa vapautumisenhalu kasvoi hänessä yhä voimakkaammaksi. Hän halusi päästä uusiin oloihin, nähdä uusia ihmisiä ja uusia seutuja. Kulkea suurkaupungin kaduilla, kadota ihmisvilinään, tuntemattomana tehdä huomioitaan ja nauttia vapaudestaan. Parisi päilyi alati hänen silmiensä edessä, ja vain puuttuvat varat ja epävakainen terveys pakoittivat häntä siirtämään matkaa alituisesti tuonnemmaksi. Kööpenhaminassa hän tunsi jo olevansa ikäänkuin lähempänä matkansa varsinaista määrää, joskin olosuhteet muuttuivatkin siten, että juuri Kööpenhamina kytki hänet itseensä vankemmilla siteillä kuin mikään muu ja yhä uudelleen viekoitteli häntä puoleensa.
Koko talvikauden 1886-87, niinkuin sanottu, lyhempiä käyntejä kotona lukuunottamatta, Ernst Ahlgren oleskeli Kööpenhaminassa. Tullessaan nyt tällä kertaa sinne, oli hän tunnettu ja suosiota saavuttanut kirjailija "kuninkaan kauniissa kaupungissakin", sillä hänen "Pengar" kirjansa oli tullut käännetyksi myös tanskankielelle. Monet sekä entiset että uudet tuttavat ottivat hänet avosylin vastaan, sitä paitsi hän heti saavuttuaan kaupunkiin sai kehoituksen esiintyä julkisesti "Sprogforening" nimisen yhdistyksen illanvietossa, jossa hän luki novellinsa "Herr Tobiasson'in" lukuisalle, innokkaalle yleisölle. Tämä olikin ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin Ernst Ahlgren esiintyi julkisesti. Jonkinlaisella pelolla hän oli suostunut pyyntöön, peläten ettei hänen äänensä kantaisi niin suuressa salissa ja ettei hänen kieltänsäkään ymmärrettäisi. Mutta noustuaan lavalle ja voitettuaan ensimäisen arkuutensa hän huomasi ihmeekseen, että hänen äänensä täytti salin, ja katsoessaan ympärilleen hän näki kaikkialla "vieraita, hartaita kasvoja", jotka imivät joka ainoan sanan hänen huuliltaan. "Yleisö nauroi ja kyyneltyi", kirjoittaa hän Matille. "He ymmärsivät minua! Se merkitsi minulle paljoa enemmän kuin käsientaputus, jolla minua tervehdittiin astuessani alas... Käsiäni puristettiin ja minua kiitettiin koko sillä kielten sekasorrolla, joka vallitsee kieliyhdistyksessä... 'Kun, niinkuin te, voi saada ihmiset itkemään ja nauramaan, niin on jo saavuttanut kaikkein korkeimman huipun', sanoi eräskin minulle. Olihan se varsin kaunis komplimangi."[93]
Pitkin syksyä Ernst Ahlgren viimeisteli "Fru Marianne'a", jonka oli määrä ilmestyä seuraavana keväänä, ja Kööpenhaminassa hän teki sopimuksen kustantajan kanssa tanskalaisesta käännöksestä. Hänellä oli jälleen valoisampi aikansa, jolloin työ häneltä sujui. Kirjoittamisen ohella hän otti myös tunteja sekä ranskan että englannin kielessä ja kävi ahkerasti yliopistollisia luentoja kuuntelemassa. Hän koetti kaikella tavalla käyttää hyväkseen tätä aikaa, jolloin hän oli vapaana arkipäivän huolista ja hänen painajaisensa, "musta piru", niinkuin hän kutsui synkkämielisyyden puuskiaan, hellitti otettaan.
Tämä talvikausi olikin Ernst Ahlgrenille monessa suhteessa entisiä valoisampi tai ainakin kokemuksista rikkaampi. Ensi kertaa eläessään hän tuli nyt kosketukseen ihmisen kanssa, joka veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei vain yhteisten töiden ja harrastusten vuoksi, vaan etupäässä persoonallisuudellaan. Vaikka Ernst Ahlgren oli jo ennättänyt 36 vuoden ikäiseksi, niin oli hän tähän asti pysynyt tunteeltaan aivan koskemattomana, mies ei ollut koskaan merkinnyt mitään hänen elämässään. Hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi seisonut häntä lähempänä kuin toiset, ei ketään, jolle hän olisi voinut antaa enemmän kuin toisille. Hän ei ollut koskaan tavannut miestä, joka kaikessa suhteessa olisi seisonut häntä itseään korkeammalla, jota hän olisi voinut ehdottomasti ihailla. Työ oli ollut hänen ainoa rakkautensa. Mutta niin rakas kuin se hänelle olikin, ei se sittenkään voinut tyydyttää hänen sisintä kaipuutaan, tarvetta saada rakastaa toista ihmistä.
Tuosta kaipuustaan hän kerran jo aikaisemmin oli kirjoittanut Hellen Lindgrenille: "Minä tahtoisin tuntea suhteessani ihmisiin jotain, jota voisin nimittää ylempi- ja alempiarvoiseksi. Minä tarkoitan: olisin iloinen, jos yksikin niistä, joista minä pidän, astuisi rivistä esiin ja vaatisi minulta enemmän kuin mitä annan muille. Mutta se ei tapahdu, sillä silloin tämä ainoa olisi yhtä yksinäinen kuin minäkin. Ja siksi ei suhteessani ihmisiin voi olla mitään ylempi- eikä alempiarvoista ... työni on ainoa, joka on ylempiarvoista, yli kaiken muun."[94]
Ja toisen kerran hän valittaa: "Ei koko maailmassa ole ketään, joka seisoisi minua oikein lähellä. Kaikille minä olen toisessa sijassa, niin, totta puhuen, minä pistäisin käteni vaikka tuleen, jos siten voisin saavuttaa sen ensimäisen sijan, jota minulla ei koskaan ole ollut. Vähäpätöisinkin nainen voi sen omistaa — vaan en minä."
Ei mikään ollut itsessään sen luonnollisempaa kuin tämä rakkauden kaipuu, sillä vaikka Ernst Ahlgren ulkonaisesti tekikin hillityn, miltei kylmän vaikutuksen, kyti tuon ulkokuoren alla mitä tulisin sielu, ja yhtä luonnolliselta tuntuu myös sekin, että hänen kiintymisensä kohdistui juuri Georg Brandesiin. Jo paljoa ennen kuin hän oli persoonallisesti tutustunut häneen, tunsi hän hänet hänen teostensa kautta ja ihaili hänessä nerokasta ja vapaamielistä ajattelijaa. Olihan Brandes siihen aikaan koko pohjoismaiden nuorison ihanne, olihan hän uhkarohkeasti lukemattomat kerrat pannut oman itsensä alttiiksi taistellessaan vapauden puolesta. Hänen sytyttävät sanansa olivat kuin kulovalkea levinneet yltympärille ja kaikkialla keränneet nuorisoa hänen lippunsa alle.
Kauan oli Ernst Ahlgrenkin toivonut saavansa persoonallisesti tutustua häneen, ja kun hän tultuaan Kööpenhaminaan syksyllä 1886 pyysi häntä luonaan käymään — kainalosauvojensa vuoksi hänen täytyi välttää liikkumista niin paljon kuin suinkin — niin kumpikin teki voimakkaalla persoonallisuudellaan syvän vaikutuksen toisiinsa. Sillä niin naisten hemmoittelema kuin Brandes olikin ja niin monenlaisia eri tyyppejä kuin hän olikin kohdannut elämänsä varrella, niin täytyi hänen sittenkin myöntää, ettei Ernst Ahlgren ollut mikään tavallinen nainen. Hänen peittelemätön ihailunsa veti häntä puoleensa, mutta samalla myös hänen henkevyytensä ja omaperäisyytensä.
Se seikka, että Ernst Ahlgren oli rampa, vaikutti kuitenkin sen, että Brandes katsoi häntä toisin silmin kuin naisia yleensä, ja käsitti hänen tunteensa vain sisarillisiksi tai äidillisiksi, huolimatta siitä, että hän oli useita vuosia Ernst Ahlgrenia vanhempi. Eikä Ernst Ahlgrenin omista kirjeistäkään, joissa hän tosin hyvin niukasti koskettelee tätä seikkaa, käy esille muuta kuin henkistä ihailua ja toverillista ystävyyttä. Ensimäisen kohtauksen jälkeen Kööpenhaminassa hän kirjoittaa Gustaf af Geijerstamille: "Georg Brandes oli niin ystävällinen ja kävi luonani. Olin aivan ihastunut häneen." Ja Matille hän kerta toisensa jälkeen kertoo Brandesin käynneistä: "Mikä ihmeellinen tunnelma! Saatoin juuri Georg Brandesin ovelle, hän kävi minua tapaamassa ja oli — niin sanomattoman miellyttävä."[95] Tai toisen kerran: "Brandes on kovin kiltti. Hänellä on hirveän paljon työtä, mutta silloin tällöin hän pistäytyy pariksi minuutiksi luokseni ja silloin hän on niin herttainen, että tuntuu oikein liikuttavalta. Jos hän epäilee polveani pakoittavan, niin hän välttämättä tahtoo vetää tuolin esille, jolle voin nostaa jalkani, ja hän pitää minusta niin hyvää huolta ikäänkuin hän olisi vanha tottunut sairaanhoitaja tai itse pikku Matti. Niin hellä ja sääliväinen hän ei suinkaan osaisi olla, jollei hänellä olisi pikku lapsiaan, joihin hän on sanomattoman kiintynyt — sellainen pehmentää ihmistä ja tekee hänet hyväksi. Kuulisitpa vain kun hän puhuu heistä. 'Minun täytyy mennä kotiin', sanoo hän, kun ruoka-aika lähestyy, 'pikku tyttöjeni on nälkä!'"[96]
Vietettyään joulua kotona, jona aikana synkkämielisyys sai Ernst Ahlgrenin jälleen valtaansa, niin että hän oli kykenemätön kaikkeen työhön, hän palasi seuraavan vuoden alussa jälleen Kööpenhaminaan ja kuvailee tytärpuolelleen oloaan siellä seuraavasti: