Yllämainittua tapausta kuvaa epäilemättä kertomus "Ur mörkret", joka muutamia kuukausia Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen ilmestyi kokoelmassa "Berättelser och utkast". Ernst Ahlgren on antanut siinä niin peittelemättömän kuvan lapsuudenkodistaan, isästään ja kasvatuksestaan, ettei ole epäilemistäkään sen totuudesta, yhtä vähän kuin tarvitsee olla kahdenvaiheilla siitäkään, ketä hän seuraavalla kuvauksella on tarkoittanut:
"Kaikki on naisessa häpeää, sillä hän ei ole mikään sinänsä, vain sukupuoliolento. Minä tein työtä miesten parissa, väitin olevani sukupuoleton ja ivasin kylmyyttäni. Luulin miltei itsekin olevani suvuton, ja sekin oli häpeä. Pelkäsin, että leukaani voisi kasvaa parransänkeä, ja sitä miehet vuorossaan olisivat pilkanneet. Mutta eräänä päivänä tunsinkin olevani nainen, sillä minä rakastin... Minut valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka koko elämänsä on kulkenut kuraisia, vettyneitä teitä keskellä usvaista talvipäivää, näkemättä koskaan aurinkoa tai edes uskaltamatta toivoa saavansa koskaan sitä nähdä — — ja sitten äkkiä huomaakin auringon tulevan esiin ja näkee, että kaikki on kasvanut ja itänyt kosteassa maassa, että puut alkavat vihoittaa ja kukat puhjeta — — auringon valossa!
"Olisin antanut koko elämäni, jos olisin voinut olla hänen ystävänsä, mutta se oli mahdotonta — olin vain hänen ystävättärensä...
"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissänsä. Hän paljasti aivoni nähdäkseen miten ne työskentelivät, hän kaivoi leikkausveitsellään minun sisintäni rikastuttaakseen ihmistuntemustansa, ja hän raateli minun sydäntäni — kuin pahankurinen lapsi — vain siksi, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei ollut enää ainoatakaan tuskaa jäljellä, jota olisin voinut kestää henkeäni heittämättä — viskasi hän minut pois. Ei siksi että olisin kohdellut häntä pahoin, tai ollut vilpillinen tai puolinainen — sillä mistään sellaisesta ei minua voi syyttää! Vaan ainoastaan siksi, että olin nainen. En ystävä, vaan ystävätär!
"Nainen on sama kuin paaria, joka ei koskaan voi kohota kastiaan korkeammalle. Että olen nainen, siinä elämäni kirous."
Neljätoista vuotta Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen julkaisi Lundegård "Elsa Finne" nimisen romaanin, jonka toinen osa perustuu Ernst Ahlgrenin yksityisiin muistiinpanoihin, juuri samoihin, joista hän viimeisessä kirjeessään Axel Lundegårdille sanoo: "Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, — — varmaan pyydän sinua vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi hänelläkin olla rohkeutta vastata."[103] Toivoessaan että nämä hänen muistiinpanonsa säilyisivät jälkimaailmalle Ernst Ahlgren ei kuitenkaan ajatellut ensi sijassa itseään eikä omaa puolustustaan, vaan itse asiata, vapaata rakkautta, jota vastaan hän tahtoi taistella.
Axel Lundegårdia on sekä yksityisesti että julkisesti moitittu tämän teoksen julkaisemisesta, onpa häntä syytetty Ernst Ahlgrenin muiston häpäisemisestäkin. Ja myönnettävä on, että asia on siksi arkaluontoinen, että ehkä olisi ollut parempi vieläkin kauemmin antaa ainesten levätä. Mutta toisaalta, kysymystä psykologiselta kannalta arvosteltaessa, täytyy tunnustaa, että tämä teos on tavattoman mielenkiintoinen sille, joka ei halua vain uteliaisuuttaan tyydyttää, vaan tahtoo syvemmältä tunkeutua Ernst Ahlgrenin elämään ja koettaa ymmärtää häntä.
Tosin olisi väärin pitää "Elsa Finne'ä" luotettavana lähteenä, jonka mukaan voisi varmoja johtopäätöksiä vetää. Sillä se on kaunokirjallinen teos, vieläpä kahden kirjailija-mielikuvituksen hedelmöittämä. Mutta se, joka tuntee tarkemmin Ernst Ahlgrenin elämänvaiheet, voi helposti eroittaa tosiasiat mielikuvista. Jo ensimäisessäkin osassa, joka kuitenkin niin suureksi osaksi on "satua", on runsaasti todellisia piirteitä, vieläpä Ernst Ahlgrenin omia sanojakin. Päähenkilön, Elsa Finnen suhde mieheensä on jokseenkin totuudesta kiinnipitävä, samoin voi ilman vaikeutta löytää Knut Hermanin ja Ivar Mörcken esikuvat. Myöskin Elsa Finnen luonne vastaa täysin Ernst Ahlgrenin omaa luonnetta, kummallakin on aivan samat taipumukset, sama elämäntyö, sama yksinäisyyden tuska ja kuoleman kiihko. Ja Ernst Ahlgrenin sisimmän olennon paljastavat meille ne sanat, joihin koko teoksen ydin on ikäänkuin kristallisoitunut:
"Nykyaikaisen naisen tunne-elämä on arka. Hänen kaipuunsa on paljoa kuumempaa kuin vain veren kiihkoa, paljoa voimakkaampaa kuin vain sydämen kaihoa; korkeimmalle kehittyneissä se on hivuuttavaa hengen nälkää, joka voi johtaa kuolemaan, jollei sitä tyydytetä — ja tuskin koskaan se tuleekaan tyydytetyksi!"
Tätä hivuuttavaa nälkää kuvaa kirjan toinen osa Elsa Finnen omin sanoin. Kun hän kohtaa Ivar Mörcken, tuon miehen, joka nerokkaisuudellaan ja persoonallisella viehätyksellään lumoaa hänet, joutuu hän kokonaan hänen orjakseen. Hän luulee löytäneensä hänessä ihanteensa, sen miehen, joka kaikessa seisoo häntä itseään ylempänä, ja joka voi tyydyttää hänen henkensä kaipuun. Mutta rakkaus, joka hänelle itselleen on ankarinta vakavuutta, onkin miehelle vain leikkiä ja ajanvietettä. Niin kauan kuin hän jaksaa vastustaa hänen viekoitustaan, himoitsee mies häntä, mutta kun hän on kadottanut kaiken vastustusvoimansa, kun hän antautuu kokonaan hänelle, väsyy tämä ennen pitkää leikkiin ja heittää hänet luotaan. Ja vaikka hän näkee miehen kehnouden ja halveksii häntä ihmisenä, niin ei hän sittenkään voi vapautua hänen vallastaan. Hän kituu, kunnes kaikki hänen voimansa ovat lopussa, kunnes ei muuta pelastusta ole kuin kuolema.