"Vapaa rakkaus", sanoo Elsa Finne, "sinä olet myrkyttänyt minun elämäni. Rakkausko? Mikä nimi sellaiselle! Minun täytyy kuolla, sillä en voi elää... Sinun oppiasi minä vihaan, vihaan, vihaan! Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa! ... minä en kunnioita sinua — — mutta rakastan sittenkin."
Georg Brandes on kerran yksityisesti sanonut, ettei kehittyneitten ihmisten välillä voi olla kysymystäkään muunlaisesta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta, ja että siis sitä tunnetta, joka ei saavuta vastakaikua, ei voi rakkaudeksi nimittää. Tämän mukaan ei Ernst Ahlgrenin rakkautta voisi siis rakkaudeksi sanoa. Mutta minkä muun tunteen sanelema sellainenkin pieni hieno palanen voisi olla kuin seuraava, joka löytyi hänen jälkeenjääneiden paperiensa parista:
"Me seisomme tässä — sinä ja minä, kaksi lasta puutarhassa — ja kädessäni minä pitelen pientä kuollutta varpusta... Älkäämme antako sen maata maassa sateessa ja auringonpaisteessa, mädätä ja löyhkätä, jotta meidän on pakko inhota sitä, pikku elukka raukkaa! Ei, haudatkaamme se niinkauan kuin se tuntuu vielä lämpimältä, haudatkaamme se yhdessä, sovinnossa, me molemmat; siunatkaamme sen pikku ruumis ja erotkaamme sitten kumpikin tahollemme.
"Miten rentona sen pää lepää kädessäni! — avuttoman rentona, jollei sitä kannateta — tuo hieno, ruskeanharmahtava pää! Sydän on laannut sykkimästä ja harmaa kaihi peittää sen silmät, nuo uskolliset silmät, jotka eivät koskaan enää kirkkaina katso meihin. Se oli meidän ilonamme vuoden — vajaan vuoden: kesän tai pari lyhyttä päivää sateitten ja kuurojen lomassa. Sinulle se oli ajanviete, minulle rakkahin ystävä; minun tehtäväni oli ruokkia ja hoitaa sitä, mutta sinä olit poika, täynnä pojan vallattomuuksia ja päähänpistoja ja koska sinulla oli sama oikeus siihen kuin minullakin, niin sinä kiusasit sen hengiltä. Loukkaavin sanoin sinä pistelit sen ruumista, ei ainoatakaan kohtaa, johon et olisi okaita iskenyt; ivalla sinä hitaasti sen myrkytit, ja kun se vaikeni, niin pahoittelit, että sen siivet olivat lerpallaan ja ettei se enää visertänyt.
"Minä tiesin, että se kuolisi, ja sydäntäni vihloi, mutta en tahtonut antaa sen kärsiä, ja siksi minusta oli parasta kun viskasit sen pois ja annoit sen vetää viimeiset hengenvetonsa ensimäisenä hyisenä hallayönä...
"Pikku lintu on kuollut eikä mikään voi sen ruumista enää lämmittää — haavoittunutta, raadeltua rakkauttani, joka paleltui kuoliaaksi."
Taiteellisessa suhteessa paljoa etevämmin ja samalla myös inhimillisemmin on Ernst Ahlgren puhunut vapaata rakkautta vastaan myös näytelmässään "Den Bergtagna", (Lumottu), jonka niinikään Axel Lundegård on viimeistellyt ja julkaissut Ernst Ahlgrenin kuoleman jälkeen. Epäilemättä tämän teoksen käsikirjoitus oli kaikin puolin paljoa täydellisempi ja viimeistellympi kuin "Elsa Finne'n", johon ei ollut valmista sommittelua olemassa, ainoastaan muistiinpanoja. Näytelmässä "Den Bergtagna" ei ole jälkeäkään yhteistyöstä johtuvasta epätasaisuudesta niinkuin "Elsa Finne'ssä", jonka eri osat eivät hyvin suhtaannu toisiinsa. Se on paljoa eheämpi kuin mikään muu Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteistöistä, jonka vuoksi olisinkin halukas arvioimaan Axel Lundegårdin työtä tämän teoksen suhteen hyvinkin vähäiseksi.
Näytelmän juoni ja aate on kokonaan Ernst Ahlgrenin. Se on läpeensä hänen omalla sydänverellään kirjoitettu ja kuvastaa paremmin kuin mikään muu hänen elämänsä traagillisuutta. Louisella on sama tunteen intensiteetti kuin Ernst Ahlgrenilla itsellään, sama rajaton kaipuu ja täydellinen antautuminen. Hän ei tunne mitään tasaista keskitietä, hän ei tiedä mitään sovitteluista eikä tinkimisistä. Hän ei voi olla puolinainen yhtä vähän onnessa kuin surussakaan. Louisen, samoinkuin Elsa Finnenkin, täytyy sokeasti seurata sitä miestä, joka on tullut hänen "kohtaloksensa". Ja Alland on täydellinen vastine Ivar Mörckelle. Hänellä on kaikki hänen avunsa, mutta myös kaikki hänen heikkoutensa. Hän on naisten hemmoittelema, hänen ei koskaan ole tarvinnut muuta kuin viitata kädellään, jotta jokainen häntä seuraisi, ja väsyttyään yhteen hänellä aina on ollut kymmenen muuta valittavanaan. Hän ei salaa heikkouttansa, hän ei tee itseään hituistakaan paremmaksi kuin mitä hän on, mutta hän seuraa varmaa ja monin kerroin koettelemaansa taktiikkaa, jolla hän pitää naiset vallassansa. Hän murtaa sydämiä tusinakaupalla, mutta hän itse suoriutuu aina ehein nahoin vaarallisimmastakin pelistä.
Sellaisen miehen on aivan mahdoton edes ymmärtää, että naiselle rakkaus voi olla täyttä vakavuutta. "Sinä peloitat minua", sanoo Alland Louiselle. "Eihän voi olla mahdollista, että olisit rakastanut minua täydellä todella — — niinkuin nainen ensi kertaa rakastaessansa — siten että hän kokonaan antautuu tunteensa valtaan, että rakkaus täyttää koko hänen olentonsa, ettei hänen tahtonsakaan enää ole vapaa, vaan kokonaan toisesta riippuva?" Ja hänen kevyt elämänkäsityksensä puhkeaa täydesti esille hänen sanoessansa: "Lapsi, miten sinä saatoit rakastaa minua? Enhän minä ole kylliksi välitön, voidakseni tuntea samanlaista rakkautta... Kaksikymmentä naista on rakastanut minua ennen sinua... Ja voihan se olla, ettet sinäkään ole viimeinen."
"Jos joku on niin hyvä ja uskollinen sinulle kuin minä olisin voinut olla, niin suon sinut hänelle — ja hänet sinulle", vastaa Louise. Mutta tuossa vastauksessa on hänen kärsimyksensä kalkki täyttynyt jo reunojaan myöten. Kuoleman tuulahdus tuntuu jo hänen otsallaan. Ja kevytmielinen Allandkin tuntee pistoksen sydämessään. Ehkä tuo rakkaus, jota hän on pitänyt vain leikkinään, on sittenkin jonkin arvoinen, ehkä kannattaisi sittenkin kätkeä se povelleen, uhrata jotain itsekin sen puolesta, kerrankin unohtaa oma itsensä toisen vuoksi... Tämä selviää hänelle kuitenkin liian myöhään, vasta sitten, kun toinen on jo etsinyt ja löytänyt kuoleman.