Mikä kohtalon iva kajahtaakaan Allandin sanoista, kun hän, aavistaen pahinta, tunkeutuu väkivallalla Louisen huoneeseen puolustaen itseään seuraavin sanoin: "Nyt minulla on oikeus mennä sinne; hän on tuleva minun vaimokseni."
Kaiken sen onnen, jonka Ernst Ahlgren omassa suhteessaan Brandesiin sai kokea, mutta myös kaiken sen tuskan ja epätoivon, niin vieläpä kaiken alennuksen ja halveksumisen omaa itseään ja heikkouttaan kohtaan, on hän tähän teokseensa valanut.
"Avioliitossa voi olla onnen mahdollisuuksia; vapaassa rakkaudessa ei koskaan", niin kirjoittaa hän "suureen kirjaansa" huhtikuussa 1888, kolmisen kuukautta ennen epätoivoista loppuaan.
[Epätoivon partaalla.]
Kun Ernst Ahlgren oli saanut suuren romaaninsa, "Fru Marianne'n" valmiiksi, kun sopimukset kustantajien kanssa olivat tehdyt sekä Tukholmassa että Kööpenhaminassa ja tekijäpalkka nostettu, läksi hän huhtikuun alussa Parisiin. Hän oli siis vihdoinkin päässyt tuon unelmansa perille. Vastasiko tämä matka hänen odotuksiansa, on kuitenkin epäilyttävää. Ensimäiset kirjeet ainakin ilmaisevat jonkinmoista pettymystä.
"En ole tavannut ainoatakaan sielua", kirjoittaa hän Matille, "käyn vaan ja katselen kaikkia nähtävyyksiä tai luen ranskalaista kirjallisuutta päivät pitkin. Elän yksinomaan vanhojen mamselien, kuivuneiden koulukoni-parkojen parissa! Oi, jospa tuntisin täällä edes yhden oikean ihmisen! Tarkoitan, jonkun hiukankin elämänhaluisen sielun. Omituista, miten vähän tyydytystä seurustelu useimpien naisten kanssa voi antaa ... yhtä hyvin voisi puhua seinän kanssa."[104]
Kuukautta myöhemmin on kirjeillä jo hilpeämpi sävy. "Päivä päivältä viihdyn yhä paremmin Parisissa", kirjoittaa hän Karl af Geijerstamille. "Syreenit kukkivat, koko luonto on vihanta ja tuore; täällä on ihanaa, ihanaa! Kunhan voisin näyttää tätä kaikille rakkailleni! Oi jospa Gustaf (af Geijerstam) olisi täällä! Miten hyvin me viihtyisimme yhdessä — nauttisimme vapaudestamme ja iloitsisimme siitä, että olisimme niin kaukana kaikesta puuhasta ja riidasta."[105]
Kaksi kuukautta Ernst Ahlgren oleskeli Parisissa, mutta vasta loppuajalla, jouduttuaan yhteyteen muiden pohjoismaalaisten kanssa, hän alkoi siellä viihtyä. Varsinkin Jonas Lie voitti hänen sydämensä ja hän oleskeli paljon hänen ja hänen vaimonsa seurassa. "Hän (Lie) on kaikkein herttaisimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut", kirjoittaa Ernst Ahlgren Esseldelle, "seurustelu hänen kanssaan on yhtä miellyttävää kuin jos oikein harmaanpilvisenä ja tuulisena päivänä pääsee lämpimään ja kodikkaaseen huoneeseen. Koko hänen olentonsa on yhtä ainoaa sopusointuista hyvinvointia."[106]
Björnson, jonka tuttavuuden Ernst Ahlgren niinikään teki, ei miellyttänyt häntä samassa määrin kuin Jonas Lie, eikä heidän välillään syntynyt mitään läheistä persoonallista yhteyttä. "Björnson oli myös omalla tavallaan ystävällinen", kertoo hän yllämainitussa kirjeessään. "Mutta hänen seurassaan tuntee koko ajan hengittävänsä itsevaltiasta ympäröivää ilmaa, olevansa tekemisessä sellaisen persoonallisuuden kanssa, joka nielee kaiken, mikä sen lähelle sattuu, — minä tarkoitan, joka vaistomaisesti tahtoo pakoittaa kaikki vaikutusvaltansa alle, siksi että hänen luonteensa kerta on sellainen."