Lopetettuaan kirjeensä Ernst Ahlgren istui pöytänsä ääressä, kunnes aamu alkoi sarastaa, ja tänä yön hiljaisena hetkenä hän loi yhden syvällisimmistä novelleistansa, "Förbrytareblod", jossa epätoivontuska ja kuoleman läheisyys väräjää joka ainoalta riviltä. Kylmät hikipisarat kostuttivat hänen otsaansa, kun hän vihdoin nousi pöytänsä äärestä ja astui avonaisen akkunan luo, ei edes kesäisen aamun viileä henki voinut karkoittaa sitä tukahduttavaa tuskaa, joka nousi hänen sydänalastaan kurkkua kohti.
Mutta ennenkuin hän läksi laivarantaan matkustaakseen Malmöseen, alkoi hänen päätöksensä jälleen horjua ja ikäänkuin hukkuva hän tarttui viimeiseen oljenkorteen kiinni. Hän kirjoitti Brandesille pari sanaa ilmaisten hänelle aikeensa ja pyysi saada tavata häntä vielä viimeisen kerran. Palatessaan takaisin olikin Brandes häntä laivarannassa vastassa ja vietti koko päivän hänen seurassaan, kunnes sai hänet tyyntymään ja luopumaan itsemurha-aikeestansa. Ernst Ahlgren itse kertoo tästä kirjeessä Matille seuraavasti:
"Brandes oli levollinen ja järkevä, hän sanoi, ettei kellään ollut oikeutta estää minua, mutta hän tahtoi keskustella perinpohjaisesti motiiveistani. Olin niin väsynyt ja kiusaantunut, etten voinut mitään ajatella, olin aivan tahdoton ja tottelin vain koneellisesti häntä. Hän vei minut ajelemaan Langelinielle, pakoitti minut syömään, pakoitti minut vastaamaan. 'Teidän täytyy vain tulla komennon alle, muuta ei tarvitse', sanoi hän, 'teidän täytyy totella, tehdä niinkuin minä käsken; minulla on työtä teitä varten'. — 'Niin työtä!' Minä ikäänkuin heräsin hetkeksi tylsyydestäni. — 'Mutta se on suuri työ, ei vain novellien kirjoittamista. — Te ette saa ottaa itseänne hengiltä, teitä tarvitaan, te voitte olla hyödyksi.' — No, sellaisellahan vain lapsia lohdutetaan. Mutta sairas mieleni tunsi lepoa saadessaan alistua komennon alle, minä tottelin kuin koira. Brandes tiedusteli kassaani, määräsi, että jäisin tänne, hän saattoi minut kotiin ja istutti minut sohvannurkkaan kiltisti kuin lapsen, joka on saanut vitsaa, ja sitten hän vielä lopuksi läksytti minua ja sanoi miten tyhmä olin ollut; hyvin tervetullut läksytys se olikin, ja sitten 'mamma-Brandes' läksi."[111]
Vain vähitellen Ernst Ahlgren toipui ja hänen mielensä tuli jälleen tasapainoon. Mutta entiselleen hän ei jaksanut enää nousta. Siksi kova oli isku ollut. "Olen levollinen nyt", kirjoittaa hän kymmenen päivää myöhemmin Matille. "Työvoimani on murtunut, mutta ehkäpä se vielä palaa, luonto auttaa kyllä itseänsä, kun ystävällisten ihmisten kädet tulevat avuksi ja aika ennättää vaikuttaa... Nyt olen, niinkuin sanottu, levollinen. Väsynyt ja levollinen. En ole enää tuon vieraan tahdon vallassa, irtaannun siitä päivä päivältä yhä enemmän, hiljaa ja lempeästi... Elämä on nuori, terve ja kaunis elää. Minä vain olen vanha ja väsynyt ja sairas mieleltäni... Kuoleman käsi on kova, silloinkin kun se ei iske; koko sisimpäni on yhtenä ainoana vertavuotavana ja väräjävänä massana... Voinko tulla terveeksi ja voimakkaaksi, on aivan tietymätöntä."[112]
Myöskin sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille kirjoittaa Ernst Ahlgren voitettuaan pahimman kriisin:
"Kirjailijatoiminnassani on minua kohdannut kova isku, olen käynyt läpi sisällisen taistelun, joka on vienyt kaikki voimani. Olen kuin riepu. Olen seisonut itsemurhan partaalla, ja vain ystävieni huolenpito ja hienotunteinen hellyys on pelastanut minut tästä kauheudesta, jota itsekin kammolla ajattelen. Pahin on voitettu, mutta olen heikko kuin lapsi ja minusta tuntuu, ikäänkuin sisäinen olentoni olisi saanut kovan iskun, se vapisee ja vuotaa verta ja salainen tuska kalvaa minua alituisesti. En ole lähimainkaan parantunut; ja pieninkin tapaus veisi painaa vaa'an alas ja saattaa minut tekemään lopun elämästä, joka tuntuu minusta niin tyhjältä, — niin kauhistuttavan tyhjältä.
"— — Ymmärrän kyllä kuinka itsekkäältä minä tunnun. Minä tiedän, että se on itsekkyyttä. Mutta rakas, pikku sisar, sinähän olet aina rakastanut nuorinta raukkaa — häntä, jonka on täytynyt käydä niin köyhänä elämän läpi ja joka ei koskaan ole saanut kokea onnea. Ja olethan sinä nähnyt, miten olen kärsinyt kärsivällisesti, valittamatta. Nyt en voi enää; voimani uupuvat. Suo minulle rauha; ehkäpä sitten voin elää. Sinähän rakastat minua; ajattele, että ponnistelet ja kestät minun puolestani. Ajattele, että lunastat minun elämäni joka päivältä, joka kuluu."[113]
Jo ennen tätä Kööpenhaminan matkaansa oli Ernst Ahlgren, samana päivänä, jolloin hän oli lukenut "Politiken'in" ankaran arvostelun, kirjoittanut Gustaf af Geijerstamille: "Nyt ei ole enää puhetta hankauksista (Brandesin ja hänen välillään). Jotain aivan toista on kysymyksessä: minun työni... Minulla ei ole voimaa tulla taiteilijaksi — minä tarkoitan, minussa ei ole kylliksi omaperäisyyttä tullakseni siksi eikä diletantin elämää mielestäni kannata elää. Elää, kun se on niin tympäisevän banaalia."[114]
Ja päivää ennen kuin hän aikoi panna itsemurhayrityksensä toimeen, hän selittää vielä Geijerstamille: "Tässä syy, miksi en voi elää. Olen jo kauan tuntenut elämäni niin tyhjäksi, että kernaammin tahtoisin kuolla kuin elää. Mutta niin kauan kuin uskoin, että minulla oli hiukan kirjailijakykyä, saatoin sittenkin kestää. Työ täytti tyhjyyden, ja minä luulin tulevaisuudessa, saavutettuani vaikutusvaltaa ja suosiota, voivani suurestikin hyödyttää puoluettani juuri kohtuullisuudellani ja uutteruudellani, joka ei koskaan petä, kun työskentelen jonkun päämäärän saavuttamiseksi.
"'Politiken'in arvostelu antoi minulle viimeisen iskun. Luullakseni Brandes on oikeassa: minulta puuttuu kykyä. Minä halveksin diletantismia; jollei minusta voi tulla kirjailijaa, niin en tahdo kirjoittaa, ja jollei minulla ole työtä, johon voin ajatukseni keskittää, niin on minun mahdoton kestää: elämä on minulle liian autio."[115]