"Se mitä täti sanoo kuohumiseksi, ei voi laskeutua", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Minä tunnen rinnassani haavan kirvelevän, ja aina kuolinhetkeeni saakka olen pitävä sitä halpamaisuutena, jos annetaan taiteilijan joutua perikatoon vaan sentähden, että hän tahtoo tehdä työtä — tai oikeammin: siksi ettei hän voinut työskennellä — muuta kuin vapaasti..
"Minä ihailen Georg Brandesin loistavia henkisiä ominaisuuksia; minä vastustan jyrkästi hänen käsityskantaansa sukupuoliasiassa. (Ei sovinnaisista, vaan puhtaasti inhimillisistä syistä: sellaista moraalia, joka perustun sääliin. S.o. vanhan ajan kristillistä moraalia, ei kirkollista, sillä se ei merkitse minulle mitään, jollei se suhtaudu edelliseen.) Mutta minä en tahdo, että eroavien mielipiteiden vuoksi unohdetaan, ettei hän ole mikään tavallinen persoonallisuus. Hänen julistamansa vapaan rakkauden oppi on sydämettömyyden evankeliumia, ja mitä lähemmin olen oppinut häntä tuntemaan, mitä enemmän osaan persoonallisesti panna arvoa siihen sielun hienouteen ja rohkeuteen, jotka viihtyvät niiden vähemmän jalojen ominaisuuksien rinnalla, jotka meille kaikille ovat tutut ja joita minä huomaan, vaikka en tahdo niistä puhua — sitä kammottavampi on minun mielestäni tämä oppi, joka perustuu naisten halveksimiseen ja julmuuteen. Minä pidän Georg Brandesista samoin kuin monet muutkin, jotka ovat joutuneet hänen läheisyyteensä, mutta tuotantooni en voi valaa muuta kuin omaa vakaumustani enkä tahdo esittää muuta, kuin mitä omin silmin olen nähnyt. Minä en ole moralisti, vaan huomioidentekijä; olen sekä täällä että Parisissa nähnyt 'vapaita' suhteita, ja minä olen käyttävä huomioitani teoksissani. Minä olen osoittava, mihin 'päivän tai parin rakkaus' aina johtaa: onnettomuuteen, tuskaan, katumukseen, katkeruuteen, halveksumiseen. Tämä ei ole tendenssiä. Minä olen tehnyt huomioitani muodostamatta ennakolta mielipidettäni, minä en perusta mihinkään suunnitteluun, vaan rakennan sille, mitä olen nähnyt ja kuullut. Ehkäpä minua tullaan sanomaan epäsiveelliseksi, koska koskettelen laittomia suhteita, mutta minä pidän velvollisuutenani puhua ja minä tulen puhumaan. Jos terveyteni sen sallii.
"En tiedä tullaanko sitä leimaamaan siveellisyydeksi vai siveettömyydeksi. Tahdon olla yhtä häikäilemätön kuin itse elämäkin.
"Kaikki tämä on tarkoitettu vastustamaan päähänpistorakkautta. Vastustamaan sitä, jota Georg Brandes puolustaa. Ja siitä huolimatta, että olen hänen ystävänsä ja tulen sinä pysymään, vaikka hän kääntäisi aseensa minua vastaan...
"Mutta ansaita apuraha esiintymällä toisten kehoituksesta häntä vastaan? Ei.
"Olen ollut sairas joulusta saakka...
"Tädin ja rouva Limnellin kirjeet repivät minua, jotta tulin huonommaksi, ja kun sittenkin yritin pysyä pystyssä, sai tauti ankaran käänteen... Työtä en luultavasti voi pitkään aikaan tehdä, matkustan kotiin Hörbyhyn, jossa voin elää halvemmalla ja kirjoitan ehkä sitten vielä yhden kirjan, rehellisen ja kelvollisen kirjan. Tahdon ainakin koettaa. Ja sitten tahdon — ei, en tahdo, mutta varmaan elämä pahoittaa minut sinne, minne en tahdo: Mollefossiin.
"Perheoloni vievät minut perikatoon, kun en voi vapautua niistä... Kaiken sen lisäksi köyhyyttä — köyhyyttä — köyhyyttä. Ja oman taiteilijaluonteeni vapauden ja uusien vaikuttimien kaipausta!
"En kadu Brandes-kirjoitelmaani, en ryömien tavoittele ainoatakaan äyriä. Mutta minä joudun perikatoon."
Saman kirjeen loppuun on Ernst Ahlgren lisännyt vielä seuraavat sanat palattuaan Hörbyhyn: